Are you lost or incomplete?

Eilen oli terapia. Juteltiin paljon, eikä mikään ihme että juttua riitti, ku edellisestä tapaamisesta tais olla viis viikkoa. Meni vähän yliajallekin, eikä siinäkään kyllä mitään uutta. Tais kulua jotain 70 minuuttia, vaikka oikeestihan aika on jotain 45-60 minuuttia. Kelan tuen loppumisen jälkeen kyselin, että jos voitais siirtyä tunnin mittaisiin tapaamisiin, ku ei toi 45 minuuttia ole mitään. Se sopi sillä varauksella, että siinä paikassa on sopivasti vapaata (yksityinen terapeutti, paikka vuokralla ja sitä käyttää muutkin), joten aina joskus on 45 minuuttia, joskus tunti. Laskutus on kuitenkin aina tuon 45 minuutin mukaan, vaikka kyllä mä pidempää aikaa pyytäessä aattelin, että maksaisinkin enemmän. Mutta tää kelpaa oikeen hyvin.

Eilen kuitenkin meni aika pitkäksi tuo kerta, ja vaikka ei ole mun homma seurata kelloa, niin vähän hävetti. Toisaalta oli kiva kun sai kunnolla puhua, mulla ei vaan asia tunnu loppuvan ollenkaan. Jostain luin, että terapiakerralle on olemassa joku fiksu aikaraja, jota pidempään ei kannata puhua, mutta jos ois mahdollista puhua niin pitkään ku asiaa riittää, ni käyttäisin sen kyllä. Tulee se raja vastaan yhdelle kerralle, en vaan usko että se on ihan niin lyhyt kuin mitä lukemassani jutussa sanottiin (taisi olla jotain tunnin-kahden välillä). Varmaan enempi yksilöllinen juttu kuin mikään ehdoton raja.

Puhuttiin siitä kuinka olen erotellut eri tunteet melkein toisistaan erillisiksi hahmoiksi, kuinka en osaa yhdistää niitä itseeni vaan ne tuntuvat ulkopuolisilta. Puhuttiin peloista, niistä mitä se pieni lapsi kokee. Siitä kuinka suhtaudun niihin niin kuin omat vanhempani niihin suhtautuivat: ärsyttäviä ja tiellä ja elämää haittaamassa. Suutun, kun menee energiaa niiden pitämiseen kurissa, varmaan vanhempanikin ovat lähinnä ärsyyntyneet tuen tarpeestani. Ja nyt mun pitäis itse jaksaa tarjota itelleni se tuki ja rauhotteleminen, mitä en joskus saanut. Ja teenkin niin, mutta se kyllä ärsyttää ja turhauttaa, kun saa vakuutella itselleen ettei ole hyppäämässä autotielle bussin alle. Ja teen periaatteessa oikein, kun vakuutan itselleni, etten niin tee ja vaikka menen kauemmaksi tien reunasta, jostain mun pitää saada takaisin se, mitä joskus menetin. Mutta vituttaa! Ei ole reilua, että joudun tekemään tuon työn itse. Se ei ole mun velvollisuus, oli mun vanhempien homma opettaa mut selviämään pelkojen ja ahdistuksen kanssa, tukea mua. Vanhempien kuuluu rakentaa lapsilleen sillat rotkojen yli, mun jaksoi just ja just virittää köyden siihen väliin. (Ehkä ne ei muuta osannu. Ehkä ne ei oo nähny siltoja.)

Mietin vielä tuota tunteiden ulkoistamista. Työnnän vähän kaiken ulos. Lapselliset tunteet kuuluu sille lapselle, perfektionisti kritisoi ja valittaa, anorektikko hoitaa teinikapinaa (jota en muuten teini-ikäisenä oikeestaan elänyt), ja hyväksymisen tunteen oon työntäny vielä kauemmas, en pysty tuntemaan sitä ilman toisten ihmisten vahvistusta. Mitä mä oon ylipäätään jättänyt jäljelle? Mitä mä oikeesti koen itseeni kuuluvaksi enkä osin ulkopuoliseksi? Järki? Toisaalta järjellä on postiivinen kuva, ja ilman hyväksymisen tunnetta mun on vaikea sallia sitä ominaisuudekseni. Ehkä rationaalisuus ja loogisuus, ne on aika neutraaleja. Toisaalta en läheskään aina toimi niiden mukaan. En tiedä mitä tunteita en koe vähän vieraiksi. Joskus on hetkiä, että jokin tunne tuntuu oikealta, tuntuu osalta minua, mutta kun se vaihtuu, tuntuu kuin se ei olisi koskaan minun ollutkaan.

Tämä on hämmentävää. Eikä tähän oikein osaa suhtautua, kun ei tiedä mitä tämä on. Tunnen jonkinlaista samaistumista dissosiatiivista identiteettihäiriötä kohtaan, mutta tiedän kyllä että tämä ei ole sitä. Toisaalta tiedän myös, ettei mun minäkuva/persoonallisuus/identiteetti/mikälie ole niin yhteinäinen kuin se toisilla on. Ehkä tämäkin asia on jatkumo, niin kuin muutkin mt-häiriöt. Toisaalta tunnen itseni jotenkin erikoisuudentavoitteilijaksi, kun puhun tällaisia, pelkään halventavani oikesti sairaita ihmisiä. Mähän olen ihan kunnossa.

Oli siis hyvä terapiakerta, ja varsinkin kun niitä on niin harvoin, niin vois olla tollasta aina. Jotenkin ärsyttää, että ekat vuodet meni hukkaan, vaikka periaatteessa se oli vaan luottamuksen rakentamista ja selviytymistä, ei silloin ois ehkä pystynytkään sellaiseen analysointiin kuin nyt. Mutta kyllähän sitä miettii, että kuinka pitkällä olis nyt, jos ois alusta asti osannu yhtä hyvin.

Coldplay: Talk (otsikko, biisi)