That I would be good

Olen jo väsynyt, mutta en haluais käydä nukkumaan. Huomenna on edessä pitkä ja raskas päivä. Tänäänkin oli sellainen. Ja ylihuomenna, ja perjantaina, ja lauantaina on. Olen jo nyt ihan poikki. Opiskeluni ovat nyt sellaisia, etten pysty niitä vähentämään, ainakaan kokonaisuuden kannalta fiksusti. Siispä minun pitää vaan jaksaa seuraavat kuukaudet. Yhtä asiaa pystyin siirtämään vähän kauemmaksi kevääseen, niin ettei kaikki deadlinet ois yhtäaikaa. Tai oikeestaan sen asian aikataulu olikin ihan musta kiinni, mutta alkuun aattelin sen aikasemmaksi. Päätin kuitenkin sietää sen, etten sais sitä heti valmiiks, etten vaan pystyis saamaan kaikkea yhtäaikaa tehdyksi.

Ahdistus on pinnan alla, lähellä. Nyt olen hallinnut sitä kirjoittamalla listoja asioista, tekemällä aikatauluja, ja järjestelemällä papereita. Siitä tulee tunne, että teen jotain asioiden eteen, että hallitsen tätä. Enimmäkseen olo on kuin yrittäisi pitää vettä kämmenissä, kaikki vain leviää hallitsemattomasti. Tekemistä on liikaa, ja tiedän olevani oman jaksamiseni rajoilla. Ehkä en olisi, jos en vaatisi niin paljon jokaisen suorituksen suhteen. Mutta en usko pääseväni kursseista läpi, jos en tee täysillä.

Kuten edellisessä tekstissä totesin, minulla on niin kiire, että jos yritän laskea kaloreita, en oikeasti ehdi opiskella. Kalorinpyörittely on muutakin kuin sitä että laskee mitä on syönyt: se on tulevien ruokien laskemista, kaupan kiertämistä viiteen kertaan, uudelleen laskemista, mittaamista.. Yritän sietää sitä, etten ehdi laskea. Tänään tosin vielä puolivälissä päivää laskin päässä arvioita kaloreista, ja aika samaa luokkaa ne oli, kuin yleensä rajoittaessa. Tämä ilta tosin paikkasi vajetta, ja olen varmaan yli kahden tonnin. Käyn vaa'alla kyllä joka päivä, niin kuin ennenkin. Toivottavasti en tässä hirveästi paisu, koska pari lisäkiloa sais mut kyllä laskemaan kaloreita uudestaan, oli opiskeluilta aikaa tai ei, ja se ei ole hyvä. En halua, että opiskelu kärsii. Halu menestyä koulussa ja halua laihtua tulee samasta lähteestä, ja jos toinen pitää valita, otan koulun. Jonkin verran osaan sentään tähdätä tulevaan, enkä vain hetken iloon.

Pelkään tässä keväässä montaa asiaa. Pelkään lihovani, pelkään että siirrynkin ihan helposti häiriöttömään syömiskäyttäytymiseen - ei mulla mitään ongelmaa sitten ollutkaan, jos asiasta luopuminen on helppoa. Pelkään paniikkikohtauksia. Ne vievät toimintakykyä liikaa, ne ovat raskaita. Aikataulu on nyt niin tiukka, ettei mulla ole juuri varaa huonoihin päiviin. Tunnen miten raskasta kahdeksan tunnin keskittyminen mulle on, tunnen kuinka lähellä ahdistus käy. Pelkään etten koskaan pääse tästä herkkyydestä, etten vaan pysty kokopäiväiseen työhön tai opiskeluun. Jotenkin sitä pitäisi hävetä ja selitellä.

Ahdistaa, kun niin monelta suunnalta tulee paineita. Ruoka on tietty yksi, joka paikassa lukee kuinka sokeri ja valkoinen vilja ja kovat rasvat on pahasta. Ja sitten tunnen olevani paha ja väärä, kun syön jotain sellaista. Ja pikaruoka on vielä epäekologistakin sen lisäksi että on epäterveellistä ja lihottavaa, on miljoona syytä ahdistua siitä. Yksi hampurilainen tekee musta sellaisen ihmispaskan, etten halua edes ajatella. Ruuan lisäksi työnteosta ja opiskelusta tulee paineita. Pitäisi valmistua tavoiteajassa (meni jo), että pääsisi äkkiä maksamaan veroja, että vanhemmille ois varaa maksaa eläkkeitä ja hoitoja. Pitäis tehdä paljon töitä, ei saa missään nimessä downshiftata. Ja pitää kuluttaa, ettei tule lamaa, ainakin pari vuotta sitten tätä rummutettiin. Ja samalla ei saa tuhota ympäristöä. Pitää pitää oma keho kunnossa, ettei siitä tule kuluja. Ja mieli.

Pitkäaikaisena mt-potilaana ja opiskelijana olen tämän yhteiskunnan pohjalla, mä olen hemmetin kallis yksilö. On nurinkurista kuinka yhteiskunta pistää paljon rahaa ihmiseen, ja saa sen samalla tuntemaan itsensä täysin arvottomaksi. Mt-potilaat on ongelma. Opiskelijat on ongelma. Meihin menee rahaa. Eikä me ansaita sitä, koska ei joskus vuonna kun-vanha-kääpä-päättäjä-oli-nuori ollut mitään opintotukia tai psykiatrian avohoitoa. Ja ihan hyvin pärjättiin, ei nää pullamössönuoret osaa elää.

Maailma on muuttunut. Se on hemmetin paljon nopeampi kuin silloin joskus. Kaikki on netissä heti. Opiskelijoiden ei tarvi odottaa tietoa kurssin vaadittavista suorituksista ensimmäisen luennon alkuun, vaan tiedot voidaan antaa sähköisesti jo aikaisemmin, ja pistää opiskelijat aloittamaan työt ennen kuin kurssi on alkanut. Maailma on auki pidempään, kauppaan pääsee keskellä yötä, ainakin kaupungissa. Koko ajan kuuluu suorittaa ja tehdä, lomallakin nähdä mahdollisimman monta asiaa. Me nuoret vasta etsitään paikkaa maailmassa, meillä ei ole vielä sitä vakityötä, joka me osattais, ei samanlaista pysyvyyttä kuin vanhemmilla. Jatkuvasti tulee uusia asioita, rutiinit särkyy aina. Teknisesti on mahdollista tehdä enemmän kuin joskus, ja koska on oltava tehokas (koska talouskasvu on jumala!), täytyy tehdä kaikki mihin edes teoreettisesti pystyy. Ja jos siitä laistaa, on laiska eikä osaa hallita ajankäyttöään. Me ei jakseta tätä! Toisaalta helpotamme kyllä omien lastemme tulevaisuutta - heidän ei tarvitse huolehtia meidän hoidosta ja eläkkeistä, kun me kuolemme stressiin ennen kuin saamme työuramme loppuun.

Kunpa kelpaisin tällaisena kuin olen. Itselleni, läheisilleni, yhteiskunnalle. Kunpa minulla olisi varaa mokailla. Kunpa maailma ei olisi jatkuvan kasvun ja kehityksen ja menestyksen paikka. Kunpa osaisimme tavoitella onnea, hyvää elämää ja turvallista maailmaa. Kunpa meitä ei jatkuvasti piiskattaisi olemaan parempia.

that I would be good even if I did nothing
that I would be good even if I got the thumbs down
that I would be good if I got and stayed sick
that I would be good even if I gained ten pounds

that I would be fine even if I went bankrupt
that I would be good if I lost my hair and my youth
that I would be great if I was no longer queen
that I would be grand if I was not all knowing

that I would be loved even when I numb myself
that I would be good even when I am overwhelmed
that I would be loved even when I was fuming
that I would be good even if I was clingy

that I would be good even if I lost sanity
that I would be good
whether with or without you

Alanis Morissette: That I would be good (otsikko, biisi, lyriikat)