Sillä minun piti olla parempi

Pidin taas sunnuntain vapaana. Vaikka ei pitänyt, piti opiskella. Ois ollu aikaa, ois ollu jopa rauhaa siihen kotona. Mutta mieluummin vain katsoin telkkaria. Huomenna on pakko lukea, ja tehdä tehtäviä. Olen jäljessä aikataulustani, jutuissa on kestänyt pidempään kuin luulin. Ensi viikolla on aikaa opiskella, mutta saanko hommat hoidettua? Selviänkö ahdistumatta? Tiedän että ainakin yksi tehtävistä on mulle vaikea. Siinä pitää näyttää niin paljon omaa osaamista ja ajatuksia. Tavallaan mielipiteitäkin, paitsi että ne voi olla väärin, joten ei ihan puhtaita mielipiteitä. Pelkään saavani tuosta jonkun ahdistuksen.

Syöminen, en ajattele mitään muuta. Mistä saan seuraavan kerran ruokaa? Miten voin mättää rasva-hiilaripommeja niin ettei muut huomaa kuinka paljon syön? Missä kohtaa matkalla johonkin ois pikaruokala, että sais hampurilaisen? Kuinka monta leivosta kaupasta kehtaa ostaa? Milloin ymmärrän lopettaa tän? Eihän aamupaino oo vielä yli 59? Kuinka paljon rahaa oon tuhlannu? Miksen lopeta, miksen laihduta takas 55 kiloon? Miksen hanki laksoja? Mitä mä nyt söisin? Huomaako mies, jos oivariinipaketista on illassa kadonnut 50-100g? Viime keväänä olin onnistuja, ihmiset huomas kun laihduin. Nyt vaan mätän ruokaa ja joudun jättämään vyön reikää löysemmälle. Läski sika, ahne paska, kohta oot lihava ja kaikki näkee ettet sä osaa mitään!

Huomenna ei tarvi syödä ku porkkanoita. Huomenna ostan donitseja ja chilipähkinöitä ja limua ja karkkia ja suklaaata. Huomenna elän vaan nesteillä. Huomenna istun koko päivän mäkissä ja haen välillä lisää ruokaa enkä välitä mite ne musta ajattelee. Huomenna ostan sokeritonta Red Bullia ja sokeritonta mehukeittoa ja jugurttia. Huomenna kävelen ravintolasta toiseen ja syön jokaisessa vähän. Huomenna liikun. Huomenna opiskelen Raxissa. Huomenna olen täydellinen. Huomenna en halua tuntea ahdistusta.

Voisinko vaan syödä normaalisti? En uskalla. Pelkään lihovani. Toki tällä mättömäärällä myös lihoo, mutta sentään tajuan syöväni liikaa. Ihan normaalilla ja ajattelemattomalla syömisellä päädyin lievän ylipainoin rajalle. En siis osannut silloinkaan, olin yhtä ahne paska kuin nytkin, mutta en vaan tajunnut. Näin kyllä miten äiti katsoi mua. Kuulin kyllä sen sävyn "mitäs sä nykyään painat?" -kysymyksessä. Haluan olla taas hoikempi, haluan pysyä siinä. Inhoan tätä nykyistä syömistäni. Töissä mulle sopisi S-koon paita, mutta käytän M-koon paitaa, koska olen syönyt liikaa. S-koko on sallittu vain jos olen elänyt oikein. M on rangaistus, mitäs olet ahne, pukeudu sitten läskivaatteisiin.

Ahdistun, kun kaipaan apua, ja toisaalta haluan vain velloa tässä. En osaa päästää irti. Enkä halua että kukaan huomaa. Ja haluan että pääsisin turvaan. Voisiko joku muu olla välillä vastuussa musta? Voisiko joku muu päättää asiat mun puolesta? Mä en uskalla lopettaa suorittamista, ennen kuin joku selkeästi ilmaisee, ettei mun tarvi niin tehdä. Mua harmittaa, etten koskaan ole ollut osastolla. Haluaisin, että multa vietäis hetkeksi vapaus, koska samalla vietäisiin vastuu. Haluaisin, että joku olis mua varten ja pitäis musta huolta. Haluaisin, että joku paikkais sen mitä ilman olen jäänyt.

Kaikki tuntuu niin käsittämättömän epäreilulta. Miksi olen tällainen helvetin väliinputoaja? En ole ihan täyspäinen, mutta olen kuitenkin toimintakykyinen. Opiskelen ja teen töitä. Olen vakaassa parisuhteessa. Mulla ei ole rahahuolia. Ulkopuolisen näkökulmasta onnistun asioissa, joihin ryhdyn. Ja silti mulla on paha olla, ja tunnen järjetöntä yksinäisyyttä. Mies ei riitä sitä paikkaamaan, koska mies parantaa oloani vaan, kun se on samassa huoneessa. Ei se kanna kouluun, ei edes näihin hetkiin kun mies nukkuu ja mä valvon. Mun elämä ei ole koko ajan tällaista paskaa, toisten ihmisten seurassa saatan voida ihan hyvin. Yksin jäädessäni ahditus tarttuu kiinni ja masennus palaa.

Valitan, ettei nykyinen hoito riitä, mutta en missään tapauksessa etsisi lisää apua, ainakaan virallisia reittejä. Blogia voin toki kirjoittaa, ja ehkä johonkin nettipalstalle, mutta en muuta. En halua kehotuksia etsiä lisää apua, koska en sitä suostu hakemaan. En halua näyttää typerälle, joten en voi myöntää kenellekään kärsiväni. Näyttäisin typerältä kahdesta syystä. Ensinnäkin siitä etten hae lisää apua. Tämä tapahtuisi niiden silmissä, joita oikeasti pidän ihanina ihmisinä, ja joiden tiedän haluavan parastani. Toinen syy olisi se, että en vielä vuosikausienkaan terapian jälkeen olekaan kunnossa. Että juuri kun olen sanonut terpiani vähentyneen, ja antaneeni ihmisten ymmärtää, että menee paremmin, ilmoittaisinkin epäonnistuneeni. Tämä koskee niitä ihmisiä, joille suoritus ja ulospäin näkyvät jutut on tärkeimmät.

Vieläkin olen vaan vitun hullu. En osaa elää oikein, en pärjää aikuisten velvollisuuksien kanssa. Olen naurettava, surkea ihminen. Ja kaikki luulee, että olen selvinnyt. Samaa taistelua tämä on yhä. Ehkä terapiasta tuli mulle elämäntapa. Ehkä en terapiaa tiheästi jatkamalla koskaan pystykään siitä luopumaan. Ehkä se ei paranna mua, vaan toimii tukena, jota ilman pärjäisin kun vaan jaksaisin yrittää. Ehkä olen korvannut kaverisuhteeni terapialla. En muille voi samallalailla puhua, en paljastaa kaikkea. Vähän voin valittaa, mutta liika ei olisi toisille reilua. En halua tunkea taakkojani väkisin toiselle. Enkä halua sanoa, että kaikki se hyvä mitä mulla on, ei riitä. Että olen itsekäs paska, joka haluaa kaikkien huomion ja rakkauden. Että mua pitäis aina ajatella, että mun pitäis olla tärkein, että minä, minä, minäminäMINÄ! (Juuri tällaisesta ajatustavasta äiti sätti mua kun olin nuorempi. Ajattelin kuulemma vain itseäni.)

Haluaisin voida nauttia vapaa-ajastani. Haluaisin lenkille vain juoksemisen ilosta. Haluaisin aikaa itselleni. Haluaisin syödä ilman syyllisyyttä. Haluaisin että mulla ois työ, josta nautin, ja johon mun voimat riittää venymättä. Haluaisin olla onnellinen.

Apulanta: Hippo (otsikko)