Liikaa

Olen väsynyt, ihan hirveän väsynyt. Minä olen taas tehnyt paljon, mutten tarpeeksi. En ole rajoittanut ruokaa, mutta en ole syönyt mitenkään fiksusti. Koska pitää opiskella, saan muka syödä mitä vaan. Ja koska väsyttää, saan sortua. Ostan kirjastoon leivoksia ja karkkia enemmän kuin jaksan syödä, ja heitän yli jääneet pois kun lähden. Syön päivällä niin paljon leipää ja muuta mössöä, etten illalla jaksa syödä ruokaa. Pelkkää sokeria ja ylikäsiteltyä vehnää. Ja rasvaa. Lihon, lihon, lihon. Olen inhottava, ahne. En liiku yhtään, kunto katoaa. En osaa olla syömättä, nälällä ei ole mitään tekemistä sen kanssa miten syön. Syön saadakseni edes hetkeksi hyvän olon. Syön saadakseni pienen energiaboostin, sokerihumalan. Määrä kontrolloi vain sosiaalinen paine ja vatsalaukun koko. Tänään: viisi leivosta, hampurilainen, pirtelöä, kunnon ruokaa ja sokeritonta limua (koska sillähän on väliä kaiken tuon muun lisäksi..). Lisäksi kuivattuja hedelmiä, sokerittomia karkkeja ja mehukeittoa, siinä toivossa että toimisivat laksoina.

Vannon itselleni, ensi viikolla syön vähemmän. Ensi viikolla en syö karkkia enkä leivoksia, ensi viikolla en vedä tätä taas yli. Mutta pitää jaksaa opiskella. En voi olla syömättä. Pelkästään stressin ja valtavan työmäärän (opiskelu + työt) takia mun älyllinen toiminta ja keskittymiskyky on heikentenyt. Teen enemmän kirjoitusvirheitä. Unohtelen asioita. En voi tehdä tuosta pahempaa syömällä liian vähän. Mutta lupa syödä enemmän on lupa ahmia. Ihan sama sitten, ajattelen.

Haluan laihtua, haluan pienemmän vatsan, haluan parantaa juoksuaikoja, haluan tehdä lihaskuntoa kaksi kertaa viikossa, haluan nähdä onnistuvani. Opiskelu ei anna samaa iloa. Hetken siinä voi onnistua, muttei jatkuvasti, ei joka päivä, ei niin usein kuin tarvitsisin. Tarvitsen jatkuvaa vahvistusta siitä, että kelpaan, että olen hyvä. Päivän opiskelujuttujen tekeminen ei riitä, kun ei ole keinoa olla varma, että oppi jotain, että oikeasti onnistui eikä vain lukenut ja unohtanut.

Nyt näen ympärilläni vain epäonnistumista. Keskeneräisiä projekteja, sotkuinen asunto, kuolevia kasveja, tekemättömiä opiskelutöitä, lukemattomia kirjoja, pölyyntyviä urheiluvarusteita. Masentaa, ja pienikin epäonnistuminen saa itkun partaalle. Tekee mieli vaan ahmia kaikkea, mitä vaan. Jos asuisin yksin lähtisin nyt mäkkäriin. Tekee mieli hampurilaisia. Ostaisin mukaan ihan liikaa safkaa, söisin kävellessä kotiinpäin osan ja heittäisin loput pois. Ahdistuisin omasta ahneudestani ja maailman tuhoamisesta pikaruualla, kiroaisin sitä etten uskalla oksentaa.

Ahdistaa. Panikoin nähdessäni mitä vaan, mikä todistaa, että olen huono ihminen. Näen kuukausia keskeneräisenä pyörineen villasukkakutimen ja tunnen samantien ahdistuksen vyöryvän päälle. Kurkkua kuristaa ja rinnassa tuntuu puristus. Perfektionisti huutaa eikä usko, ettei sillä ole mitään väliä missä ajassa teen omat vapaa-ajanprojektini. Missään ei saa epäonnistua.

Itkettää ja ahdistaa. Haluaisin päästä lepäämään, kunnolla. Kesällä sitten. En venytä opiskelujani enää, tiedän että tuskasta huolimatta pystyn niihin. Tiedän leikkiväni omalla jaksamisellani. Mutta en mä hajoa kuin hetkiksi. Saan paniikki- tai itkukohtauksen, ja sitten menee taas viikko-pari ihan hyvin. Eikä kukaan näe, ei saa nähdä. Miksi turhaan, kun kuitenkin selviän? Mä selviän kun on pakko, vaikka ois kuinka paha olla. Ehkä mä vaan kuvittelen, että mulla on tosi vaikeeta. Toiset ei jaksa, täytyyhän mulla olla sitten helpompaa. En voi olla vahvempi, en mä saa ajatella niin. Perfektionisti haluais ajatella noin, se haluaa nähdä mut parempana kuin kukaan muu. Se huutaa kun osoitan, etten ole. Se on vähän narsistinen.

Meneepä sekavaksi. Tunnen liikaa asioita, enkä oikein saa mistään kiinni. Päässä on liian monta ääntä yhtä aikaa. Jokainen yrittää vakuuttaa mut omasta oikeassa olemisestaan. Minuus pakeni jaloista, eli dissosioin.  Tekisi mieli ajaa tuo vaan pahemmaksi, paeta hetkeksi todellisuutta. Lapsena tein tuota tahallani. Jos äiti huusi, muutin näkökentän tarkennusta niin, että kaikki meni epätarkaksi, ja keskityin olemaan kuuntelematta, pakenemaan. Opetin tietoisesti itseni dissosioimaan, niin uskon. Pystyin myös, ja pystyn yhä, ajatuksissani muuttamaan tunnetta kehostani niin, että jokin osa kasvaa tai pienenee. Helpointa oli pienentää kroppa suhteessa päähän tai suurentaa toinen jalkaterä. Pystyin myös kuvittelemaan ja jollain tasolla tuntemaan sellaisia ruuminosia, joita mulla ei edes ollut, esimerkiksi siivet. Mistä tämä sitten kertoo? Hyvä mielikuvitus? Huono oman kropan rajojen hahmottaminen? En tiedä.

Ahdistuksen pahin terä on kadonnut. Enää ei tee mieli viillellä tai muuta. Löin kyllä aiemmin itsenä nyrkillä pari kertaa reiteen. Ei se edes satu pahasti, mutta pysäyttää paniikin hetkeksi. Mutta jos ei jää jälkiä, niin ei se mitään oikeaa itsetuhoisuutta ole. Epäonnistunut olo mulla on. Oon syöny tänään liikaa, valvonu liian myöhään, opiskellu liian vähän. Eikä mikään noista ole paranemassa. Haluan syödä lisää ja valvoa lisää. En halua että tämä hetkellinen oma rauha loppuu. En halua taas seuraava päivää, kun pitää nousta sängystä ja lähteä kotoa ja suoriutua ja olla täydellinen.