"Sä näytät ihan kamalalta"

Näin sanoi yksi kaveri mulle hetki sitten, tarkoittaen, että näytän uupuneelta ja liian vähän nukkuneelta. En yhtään epäile, olo on vähän nuutunut. Ja toi kommentti vielä jotenkin realisoi sen, ja toi väsymyksen enemmän mun tietoisuuteen.

Ja otan nyt tässä riskin, että kyseinen kaveri saattaa tunnistaa itsensä, ja sitä kautta mut. Aika epätodennäiköistä. Ja mitä sitten? Sitä että en halua kertoa kaikkea. Jos kerran avautuu, siitä jää velvollisuus raportoida aina myöhemminkin oloaan. Ja kun en aina viitsis marista kuinka onkaan taas paska fiilis. Ja jos joku kuuntelee, niin siitä tulee parenemisvelvollisuus, eli oikeastaan avautumalla toisille hankin velvollisuuden raportoida omasta olostani, jonka siis pitää parantua. Ja kun se ei aina parene. Joudun sitten feikkaamaan, että on parempi olo, että jaksan asioita paremmin (mikä ei ole ihan täysi vale). Suunsa pitäminen kiinni on raskasta.

Ensi yönä vois kai koittaa saada tarpeeksi unta. Valvominen on ihan mun oma moka, ei mulla enää suuria univaikeuksia ole. En vaan halua mennä nukkumaan. Ilta ja yö on mun aikaa, aikaa kun ei tarvi tehdä mitään. Haluan elämääni muutakin kuin unta ja velvollisuuksia, ja velvollisuuksia en voi nyt vähentää. Vapaa-aika on siis riistettävä unelta. Ja sitten on paskempi olo, ja velvollisuudet raskaampia, ja kaipaa enemmän vapaa-aikaa ja taas valvoo.. Yhtä noidankehää koko elämä.