The mirror lies and never lets me go

Törmäsin tänään tuttuihin. Juteltiin mukavia, oli ihan jees. Oisin voinu kertoa miten mulla oikeesti menee, tai ehkä en, en oo hetkeen ollu noiden kanssa tekemisissä. (Siis muutamaan kuukauteen.) Jotenkin ei tuntuis reilulta heti valittaa. Enkä mä tiedä osaisinko mä muutenkaan enää puhua. Vaikutan nykyisin ulospäin paremmalta, ainakin niin ihmiset kommentoi. Ei mun yksinäiset hetket ole parempia, joudun yhtä kovasti tukahduttamaan ahdistusta ja pahaa oloa kuin ennenkin. Stressi ja sosiaalisten tilanteiden pelko on samanlaista kuin aina. Tai ehkä siinä määrin pahempaa, etten enää puhu oikeita asioita edes kavereille.

Tutuillekin puhuessa tunnen pienen jännityksen, pienen värinän äänessä, nopeutuneen puheen, sen että unohdan hengittää sisään. Ihan tavallisessa keskutelussa. Olen liian tietoinen olemuksestani, asennoistani, äänestäni, kaikesta. En osaa enää kertoa asioita, en usko että kukaan osaa reagoida oikein tai ymmärtää. Enkä halua antaa toisille sitä velvollisuutta, että pitäis yrittää parantaa mut ja jatkaa huolehtimista siitä miten mulla menee. Vaikka enhän mä sitä edellytä - toivoisin toki, että jos rehellisesti kertoisin syömisjutuistani, se jolle kertoisin myös kyselisi myöhemminkin, että miten sen suhteen menee. Parantamista en odota.

Kelle edes kertoisin? En ole kovin läheinen yhdenkään kaverini kanssa. Vietän aikaa heidän kanssaan ehkä kerrasta kolmeen vuodessa. Enkä juuri muuten juttele, en lähettele tekstareita, en soita. En halua jutella turhia, kun kuitenkin oikeasti haluaisin puhua vain itsestäni ja ongelmistani. Enkä halua olla niin itsekäs, joten säästän sekä kaverit kuuntelemasta ja ärsyyntymästä mun juttuihin, että itseni siltä pettymykseltä, etten voi puhua tai että häpeäisin jos puhuisin.

Viimeisen vuoden aikana sosiaalisten tilanteiden pelko on pahentunu. Ei nyt mitenkään älyttömän paljon, mutta kuitenkin. Kuten jossain viime kevään postauksessa käy ilmi, sain silloin elämäni ensimmäisen (ja tähän mennessä ainoan) julkisen paniikkikohtauksen. Piti esiintyä, mutten saanut sanaa suustani. Pelkään, että noin käy vielä uudestaan. Lisäksi opiskelujuttujen hoitaminen on vaikeaa, kun on paljon sellaisia asioita, että pitäis mennä juttelemaan jonkun ohjaajan luo. Vaikka tietäisinkin kyseisen ihmisen mukavaksi, pelkään silti. Ahdistaa, kädet tärisee, ja itkettää se, että pelottaa näin tyhmät asiat. Olisi ihanaa voida mennä juttelemaan tuntemattomien tai vain etäisesti tuttujen luokse ilman pelkoa. Te jotka siihen pystytte, olette onnekkaampia kuin ymmärrättekään. Ja minä tiedän olevani onnekas, kun pystyn taistelemaan omia pelkojani vastaan, ne eivät ole niin suuria kuin toisilla. On silti raskasta, kun joutuu voittamaan itsensä aina, kun pitäisi hoitaa asioita toisen ihmisen kanssa.

Tuli muuten näin äkkiä mieleen: hassua miten pienet jutut saa tuntemaan itsensä tosi yksinäiseksi. Siirrän tässä samalla lisää musiikkia iTunesiin, ja aina kun levy on kopioitunut, kuuluu "plip". Ja joka kerta olen ajatellut, että "Facebookin chatti! Joku puhuu mulle!" Ja sitten tajuan, että chatti ei oo auki, koska en halua, että kukaan puhuu mulle, etten kerro liikaa. Chatissa tulee niin helposti puhuttua ohi suunsa. Toinen juttu: mun kännykkä värisee kun sen akku tulee latauksessa täyteen. Toivon aina, että se ois viesti, muttei se koskaan ole. Ainakaan muualta kuin töistä.

Stressi on aikalailla sama kuin eilen, en ole tosin dissoisionut tai panikoinut tänään. On jatkuvasti väsynyt olo. Eilen nukuin tunnin päikkärit, kun en vaan pysyny hereillä, olin väsynyt siitä kaikesta ahdistuksesta. Taisi olla kuitenkin virhe, koska en sitten saanut illalla unta. Kävin nukkumaan joskus ennen puoli kymmentä, enkä nukahtanut ennen kuin yhden jälkeen. Enkä edes juuri surffannut netissä, yritin oikeesti nukahtaa. Jossain vaiheessa pyörin sängyssä tunnin niin, etten tehnyt mitään, katsoin vain kelloa kai kolmeen kertaan. Unettomuus ei oo ollu näin pahana pitkään aikaan. Kuitenkin, vaikka mä valitan, en aina huomaa paskaa oloani. Tai en ole huomaavinani, yritän toimia, yritän saada asioita tehtyä. Yritän ihan hitosti. Silti en saa maileja lähetettyä tai tehtävien mielipideosuuksia kirjoitettua. Kun pitäisi edustaa itseään ja kun ei ole varmasti oikeaa tapaa toimia, menen lukkoon.

Syömiset ei mee hyvin, tai menee häiriön mielestä. Toissapäivänä alle tonni, eilen vähän päälle tonni, tänään vähän vajaa 1300. Ja eilen ja tänään liikuntaa. Mulla olis syitä syödä, mä keksin kyllä asioita joiden takia haluaisin. Mutta pelkään, pelkään lihon ja epäonnistun ja olen paska. Pelkään sitä, mikä tulisi syömisajatusten tilalle, sitä mitä piilotan itseltäni täyttämällä kaikki ajatukset ruualla ja liikunnalla ja kaloreilla. Tänään olen sentään yrittänyt syödä terveellisesti: pinaattia, maitorahkaa, parsakaalia, hedelmiä, kanaa. Nyt inhottaa taas ajatus normiruuasta, tekee mieli sokeria ja hiilareita. Tiedän että se johtuu siitä, etten ole saanut niitä tarpeeksi - ainakin terveyskirjasto.fi kertoo, että hiilareita pitäis saada vähintään 130g päivässä (riippuen tietysti henkilön painosta ja liikunnasta ja niin edelleen), mulla on ollu viimeset kolme päivää alle. Ei ihme, että päätä särkee ja on öklö olo.

Pitäis yrittää syödä enemmän, yrittää selvitä sen haukkumisen kanssa mikä siitä seuraa. Mutta se ääni joka kannustaa tähän on niin vakuuttava. Ja kun tiedän että ahmintapäivä tulee vielä, varaudun siihen syömällä vähemmän, että on sitten varaa syödä. Älytöntä, kun ahminta johtuu eniten just siitä, että syön liian vähän.

Toivottavasti tämä ei nyt kuulostanut syömishäiriöisen "ihanaa, oon syöny tänään vaan palan kurkkua ja juonu vihreetä teetä <3" -jutulta. Mun päässä on kyllä tuo puoli, mutta en halua antaa sille valtaa, en liikaa, en ainakaan julkisesti. Itsekseni voin ihastella omaa sairasta "itsekuriani", mutta en halua sitä blogissa tehdä. Tämä ei ole tavoittelemisen arvoista. Tällä ei tule onnelliseksi. Mutta tällä minä saan pidettyä ne hankalammat ahdistukset kurissa. Ei tarvi viillellä, ei hakata itseään mustelmille - vaikka nekin ois terveyden kannalta parempi vaihtoehto kuin tämä.

Huomenna yritän syödä. Mutta en vielä nyt illalla. Huomenna otan myös itsestäni kuvan, mulla on kuvasarja itsestäni kuukauden välein. Haluan nähdä tapahtuuko mitään. En halua siihen mitään turvotusta tai muuta angstattavaa, säästän itseni siltä. Se vois aiheuttaa vaan pahempaa paastoamista. Tai nyt en ole enää yhtään varma haluanko syödä sen enempää. Ahdistaa ajatus siitä, että ruokapäiväkirjassa ois vaikka 1700 kaloria (joka siis on mun "virallinen" tavoite). Alle 1200, alle 1100. Kun ois kolminumeroinen tai nelinumeroisenakin alkais ykkösellä ja nollalla. Sitten voisin olla varma ettei paino nousis, ei ois lisää läskiä, en ois epäonnistunu. Voisin poistaa kaikki muut ahdistukset ajattelemalla, että ainakin söin vain vähän.


To/Die/For: Too Much Ain't Enough (otsikko)
socialanxietythings.tumblr.com näyttää tyhjää, näitä löytyy weheartit.comista haulla "social anxiety" (eka kuva)
http://you-know-you-have-an-ed-when.tumblr.com/ (toinen kuva)