I pray someday the sun will shine on me

Ahdistaa. Pitäis opiskella, pitäis tehdä kurssien ennakkotehtäviä ja valmistella juttuja ja lähettää sähköposteja. Tälle viikolle on hitosti hommaa, ja vaikkei menoa ole, niin tekemistä on niin paljon, etten ole laittanut itselleni yhtään vapaapäivää. Yhtenä päivänä en välttämättä yritä tehdä opiskelujuttuja, mutta silloin onkin töitä. Ens viikolla on sitten paljon menoa, joten seuraava vapaapäivä on kai ens viikon sunnuntai. Seuraava päivä kun voin olla kotona eikä tarvi lähteä minnekään tai tuntea että pitäis opiskella, se on varmaan joskus kesällä.

Mua väsyttää ja ahdistaa ja olen yksinäinen enkä saa puhuttua kellekään. Ja jos olen jonkun kanssa, niin tämä menee piiloon, ei halua näyttää itseään muille. Ei silloin tule oloa, että tarttis puhua tai tarttis halauksen tai jotain. Mutta kun oon yksin, se hyökkää päälle ja kuristaa kurkkua ja hämärtää järjen. Se ei anna mun syödä eikä sille kelpaa mikään muu kuin täydellinen. En pysty opiskelemaan kun se hengittää niskaan ja haukkuu jokaisesta pienestä virheestä. En uskalla tehdä mitään, kun sille ei kelpaa mikään. En pysty edes lukemaan tekstejä, saati sitten tehdä niihin liittyviä tehtäviä.

Heitin jo eilisen hukkaan, en saanut mitään tehdyksi. Tänään ois pakko, että saisin aikatauluni kiinni ja tällä viikolla tehtyä sen mitä aioin. Mä en halua että tää päivää menee sohvalla itkien! Aloitin kyllä päivän lihaskuntotreenillä, mutta siitä ei sitten kai tule tarpeeksi hyvää oloa, että tämä pysyisi poissa.

En tiedä millä tän hiljentäisin. En oo syöny paljon mitään tänään (tähän mennessä ainakaan), enkä eilenkään, mutta se ei enää jaksa iloita siitä. Eilen illalla se jopa kehui mua, kun olin syönyt päivän aikana alle 1000 kaloria. Järki oli hiljaa, mä olin hiljaa, en tuntenut muuta kuin sairasta onnistumisen iloa. Mutta se ei kanna enää tänään, vain eilen se riitti siihen, ettei saamattomuus ahdistanut. En tiedä mikä tänään riittäisi, mun pitäis varmaan tehdä kaikki tän viikon opiskelutyöt ja lähettää kaikki mailit mitä aioin ja siivota ja pestä pyykit ja tehdä ruokaa ja ylipäätän tehdä viikon asiat päivässä. Ennen kuin mies pääsee töistä, eli vajaassa viidessä tunnissa. Enkä tietenkään saa syödä. Paitsi laimennettua appelsiinimehua, jos meinaa pyörryttää.

Miksei se tajua olla hiljaa, että saisin luettua? Miksei se tajua, että mitä kovempaa se huutaa, sen vähemmän pystyn siihen, mitä se haluaa? Miksi se on mussa, miksi mä annan sen haukkua mua? Eikä se edes oikeasti ole mikään ulkopuolinen, vaan se olen minä. En vaan osaa nähdä sitä osana itseäni, tai osaan jos oikein yritän. Mutta en halua, se vaatii niin järjettömiä asioita, että tyhmähän mä olen, jos sellaisia itseltäni edellytän.

Dissosioin vähän, mun jalat ei oo mun. Eikä muutu takaisin mun jaloiksi, jos liikutan niitä. Tai ihan vähän. Ne ei tunnu niin voimakkaasti erillisiltä kuin joskus, mutta toisaalta tää tunne on säilynyt nyt pidempään kuin yleensä. Tarkoittaa vaan sitä, että olen liian stressaantunut, että tunnen järjetöntä epäonnistumista. En tiedä miksi reagoin siihen kadottamalla tunteen mun kropan kuulumisesta mulle, mutta niin joskus käy. En mä fyysistä hallintaa menetä, mutta tunnen kai itseni ulkopuoliseksi kehossani. Jos annan tälle periksi, se vie koko kropan. Joiksikin sekunneiksi se onnistuu. Pelottaa, ahdistaa. Ei ihan paniikkikohtaus, mutta lähellä.

Ympäristökin alkaa tuntua etäiselle, lattia alkaa taipua alaspäin mun alla. Tämän pahemmaksi ei tunnu kuitenkaan menevän. Todellisuudentaju säilyy, vaikka olenkin jotenkin irrottautunut tästä maailmasta. Ilmeisesti olen stressaantuneempi kuin kuvittelinkaan, osasin piilottaa sen myös itseltäni. En mä reagois näin, jos en tuntis painostusta tehdä asioita, jos ei tuntuis siltä että kaikki on liikaa. Tuntuu inhottavalta, kun koko kroppa lähtee, kun edes pää ei tunnu omalta. Sielu yritää karata, päästä johonkin mikä ei ois täynnä stressihormoneja ja hälytystilaa.

Tarvin jotain, että pystyn opiskelemaan, että saan mielen irti tästä ahdistuksesta. Viinaa? Ei mun yleisin ratkaisu, mutta tuntuu että vois toimia nyt. Yks shotti varmaan riittäis, näin vähillä syömisillä sekin voi nousta päähän. Ja sitten teetä, koska mulla on hillitön nälkä ja se tarvii hiljentää jollain. En uskalla syödä, ainakaan mitään hyvää, pelkään että menee ahmimiseksi.

Säälittävää.

Entwine: The Pit (otsikko, biisi)