Ei menny tänäänkään ihan loistavasti toi syöminen. Ennen kotiintuloa oli saldona alle 400 kaloria. Kotona kyllä söin, jopa poikkeuksellisen paljon uskalsin, ku päivällä oli menny niin "hyvin". Kuitenkin kokonaiskalorit jossain 1300+, eli samaa sarjaa kuin eilen. Häiriö ei ole innoissaan, muttei myöskään ruoski mua. Huominen pitäis mennä vähintään samoissa lukemissa - häiriön mielestä enintään samoissa, järjen mielestä vähintään. On kyllä ollut sellainen viikko, ja ensi viikkokin jo stressaa, että häiriö voittaa, jos ei kroppa ala huutelemaan saamattomien kaloreidensa perään.
Otin tänään itestäni sen seurantakuvan. Edellinen on parin kuukauden takaa, ja joulun liikkumattomuus ja syöminen näkyy kyllä tietynlaisena "löysistymisenä". Vaikka ei kai sitä kukaan muu näkis, ku iteki saa niin tarkkaan tiirata kuvia. Turhauttaa, etten näe juuri kehitystä itessäni, vaikka tiedän kyllä että hetkenkin aktiivisempi treenaaminen vaikuttaa. Pari viikkoa sitten aloin tehdä yhtä lihaskunto-ohjelmaa kaksi kertaa viikossa. Siihen kuuluu myös punnertamista. Ekalla kerralla pystyin tekemään hädin tuskin neljä (miesten) punnerrusta putkeen, nyt menee parhaimmillaan 12. Tai en oo kokeillu ihan oikeita äärirajoja, lopetan kyllä ennen ku voimat loppuu. Enkä ehkä tee niin isoa liikettä ku pitäis, en käy tarpeeks alhalla. Kroppa pysyy kuitenkin suorana! Mutta kiva huomata, että treenaaminen oikeesti vaikuttaa. Ehkä kroppakin muuttuu vielä niin että huomaan.
Huominen vähän ahdistaa. Pitäis opiskella itsenäisesti, mielellään koko päivä. Ja aamulla toi treeni, joten pitäis myös nousta ajoissa, menee kuitenki tunti ton tekemiseen.
Tämä aamu ei ollut helppo. Aion syödä aamupalan, mutta meni liian kauan valita vaatteet ja meikata ja laittaa tukka. En ehtinyt syödä, vain juoda kahvin, ja sitten päätinkin rajoittaa niin pitkään kuin pystyisin. Ei ollut fiksu päätös, olo oli sen mukainen siinä puoli kolmen aikaan, kun sain ekat kalorit. Sitä ennen olin jaksanut pelkällä kofeiinilla. On vähän sellainen olo, että huomenna käy samoin. Haluan tätä ja en halua. Onnistumisen tunne, vaikkakin huonosta asiasta, on ihana. Se heikkous on vaan voitonmerkki mun sairaalle mielenosalle. Ja kuitenkin rakastan ruokaa, inhoan nälkää ja huimausta, pelkään kropan hajoamista, kiroan keskittymisvaikeuksia. En todella tiedä mihin suuntaan mennä. En vaan jaksais nyt vastustaa tätä. Haluan ne kehut, mitä häiriö mulle suo, haluan välttää sen haukut. Koska ei mulla ole ketään muutakaan, joka osais yhtä aidosti kehua. Mulla ei ole ketään, jonka kautta peilata itseäni ja tekojani. Tai voisi olla, jos uskaltaisin katsoa. Mutta pelkään, että nekin peilit on rikki, ihan niin kuin ne, joista mun alunperin piti nähdä itseni.
Timo Rautiainen: Loputon suo (otsikko, biisi)
Hei, kiitos kommentistasi:):) voimia<3
VastaaPoistaMäkin pelkään noita rikkinäisiä peilejä. Kun ei kuule sitä omaa ääntään, yrittää etsiä jotakuta josta voisi ottaa esimerkkiä, jotta löytäisi sellaisen tavan elää, että on tyytyväinen. Mutta aika usein oon sortunut idolisointiin ja sitten pettynyt, kun toinen olikin ihan tavallinen ihminen ja tekee myös kieroja tekoja. Enää en varmaan idolisoi ketään, se kuva särkyi mun edellisen ihastuksen kohdalla. Kun se oli kertonut mulle että ei oo ihastunut muhun ja me jatkettiin hengailua muuten vaan, aloin tosi nopeesti huomata että sekin on aika sekasin oleva ihminen. Mut se oli toisaalta vain hyvä, koska sit me ollaan kaikki vain ihmisiä.
VastaaPoistaRikkinäisiä peilejä on kaikkialla. Miunki elämässä.
VastaaPoistaRikkinäisin peili oon kuitenkin itte. Miusta ei voi peilata, eikä minua voi peilata. Moni kertoo, kuinka kauniina tai hyvänä ihmisenä he miuta pitävät, vahvana ja sinnikkäänä, taistelijana ja toisten tukijana. Vaikka peilaisin heijän kautta itteeni, näen vain luovuttajan, rikkoutuneen ja ahistetun pienen, jolle maailma on vihollinen; jolle keho ja mieli ovat vihollisia.
Kuitenkin, viikon paras hetki on se, kun harmaat silmät tavoittavat, kohtaavat katseeni, kun silmistä näkyy hymy. Ja kuinka salassa kaikki on - niin lähellä, vierellä ja kuitenkin kaukana.
Miksi on vaikia rakastaa? Itteä, toista, ihmisiä, maailmaa?
Rakkaus, ainakin minusta, on sokeaa luottamista. Vähän niin kuin hyppäisi susilauman keskelle, ja sen sijaan, että kurkunraatelun pelosta käpertyy kerälle, antautuu ja hyväksyy sen mitä tulee. Kun tarpeeksi monta kertaa saa tuossa turpiinsa, ei uskalla enää luottaa.
Poista