Kuten eilen kirjoitin, sain paniikkikohtauksen. Panikoin sitä, etten selviäisi. Sitten alkoi hävettää tuo oma reaktio. Tunsin olevani vieläkin huonompi ihminen, kun panikoin asioita. En uskonut sopivani tekemään niitä, jos saan niiden takia paniikkikohtauksia. Ajattelin, että ehkä ois parempi etten opiskelis ja yrittäis päästä elämässäni mihinkään, pysyisin vaan nykyisessä paskaduunissani, ku siitä en sentään saa mitään paniikkeja. Ainakaan niin usein kuin muista jutuista. Uudet asiat ja uudet ihmiset ahdistaa mua hirveästi, joka ikinen kerta kun pitää selvitä uudesta tilanteesta, pitää myös selvitä ahdistuksesta.
Paniikkikohtaukset on kamalia. Syyllisyys niistä on vielä kamalampaa. Ja seuraavan päivän olo on myös hirveä. (Tai loppupäivän, jos kohtaus tulee päivällä eikä illalla.) Tämänkertaisen kohtauksen jälkeen olo oli erityisen huono. Heräsin aamulla, ja masensi. Peilissä oli joku vieras ihminen. Silmät oli edelleen turvoksissa edellisen päivän itkusta, huulet rohtuneen tuntuiset niiden yli valuneiden kyynelten jäljiltä, kasvot hehkui kuumuutta.
Lähdin kuitenkin luennoille. Ajattelin, että elän päivän nesteillä, ja syön vasta kun tulen kotiin. (Koska viikonloppu meni mättäessä ruokaa ja paino oli perjantaista +1,5kg.) Aamulla siinä ennen yhdeksää olin juonut kupin kahvia, ja sitten kymmenen aikaan puoli pulloa energiajuomaa. Fyysinen olo alkoi heikentyä huomattavasti yhdentoista aikaan. Pää oli ollut aamusta asti vähän kipeä, mutta tuossa vaiheessa se oli lähes sietämätöntä. En pystynyt liikkumaan tuntematta kipua. Kofeiinitärinä oli pahempaa kuin pitkään aikaan, vaikka juomani määrä ei ollut mitenkään poikkeuksellinen, eikä se tilanne, jossa olin ollut erityisen ahdistava (mulla jännitys pahentaa kofeiinin sivuvaikutuksia). Huimasi.
Lounastaukoon mennessä olin päättänyt, että syön. En mä kestäis vielä neljää tuntia luentoja siinä olotilassa. Menin syömään, ja söinkin. En tosin ottanut perunaa tai pastaa ruualleni, vain yhden leivän, parsakaalia, salaattia + pääruuan. Söin kuitenkin, olo parani sen verran, että sitä sieti. Iltapäivällä join vielä mehua, ja neljän aikaan alkoi mennä parempaan suuntaan. Ostin suklaatakin, ja hunaja-seesaminsiemenjutskan. Vasta viiden jälkeen olo oli lähes normaali.
Kotona söin ruokaa ja leipää. Tänään en siis ole laskenut kaloreita, enkä ole myöskään ahminut. Ensimmäinen tällainen päivä pitkään aikaan. Ja kyllä, mulla on syyllinen olo tästä. Tiedän ettei tarvis. Tiedän etten olis jaksanu tänään ilman ruokaa, tiedän että tein oikein. Ja silti, joku kalvaa. Joku on sitä mieltä, että tällainen lepsuilu kostetaan. Vaikka mä tiedän, että olo on parempi kun syö. Mulla on hurjan kiireinen aikataulu lähiviikkoina ilman kaloreihinkin kuluvaa aikaa. Kunpa osaisin olla laskematta niitä ilman nalkutusta takaraivossa.
Vieläkin on kropassa jäljellä tuon eilisen aiheuttamia oireita. Huimaus ei oo oikein hävinny (luulen että mulla on niska niin jumissa, ettei veri kierrä kunnolla päähän). Silmissä tuntuu edelleen itkeneeltä, ja pää on kipeä. Ehkä huomisaamuksi tämä ois menny.
Ja niistä sähköposteista, joita mun piti eilen katsoa: hoidin ne kaikki tänään, jokaikisen ja vähän ylikin. Ei se kivutonta ollut, mutta selvisin ilman paniikkia. Ihan pienellä (tahallisella?) dissosioinnilla selvisin tällä kertaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Pienikin kommentti on suuri ilo.