Ruuanhimo

Ahdistus ja itseinho on taas päällä. Pitäisi kirjoitta pari juttua, mutta on vaikeaa. Pelkään tekeväni jotain väärin, pelkään kirjoittavani vääriä asioita. Saan muutaman lauseen aikaan ja pakenen lukemaan syömishäiriöblogeja. Koska tänään taas rajoitan. Ahdistaa tää. En vaan osaa olla normaali.

Eilen yöllä oisin varmaan mättäny vaikka kuinka paljon, jos ois vaan kaapissa ollu. Onneks ei ollu juuri mitään. Tai ois ollu kakskin pakettia suolakeksejä, mutta mä en yleensä syö yhtä asiaa paljoa, vaan vähän kaikkea. Ja siitä kertyy sitten iso määrä. Viime yönä kuitenkin kaipasin ruokaa, en tiedä mistä se tuli. Kai taas vaan opiskelut stressaa ja en saa sitä millään muulla pysymään siedettävänä. Ajatus siitä että olen ahne paska on helpommin hallittava kuin kaikki epämääräiset koulutyöt, jotka ei ole siistejä ja selkeitä kokonaisuuksia.

Siispä eilen kun vihdoin suljin koneen, menin keittiöön. Avasin jääkaapin ja kuivakaapin ja seisoin siinä ja söin. Muutama metwurstiviipale, vähän juustoa, näkkäriä voilla (enemmän siinä oli voita kuin näkkäriä). Mieli teki vaaleaa leipää voilla, muttei ollut leipää. Pastaa ois ollu, mutten halunnu keskellä yötä keittää ettei mies ois heränny. Ja tää mua oikeesti hävettää: söin voita ja sokeria. Pelkälteen. Lusikkaan vähän voita, ja sen päälle sokeria, ja suuhun. En edes erikseen sekoittanut, söin vain monta lusikallista  voita ja sokeria suoraan paketista. Ja sen jälkeen suolakeksejä, en tiedä kuinka monta alle puoli pakettia sentään. Mutta seuraavan tungin suuhun ennen kuin edellinen oli edes lopussa. Kuivaa keksimöhnää suu täynnä, ei se ollut mitenkään nautinnollista.

Ei toi nyt mikään megasessio ollut, en ollut lopuksi edes erityisen täysi. Jos kaapissa ois ollu jotain muuta muuta, tilanne ois voinu olla toinen. Ja jos en ois jo aiemmin päivällä sekoittanut jauhoja, sokeria, voita ja kaakaojauhetta. Ei meillä voi säilöä karkkia tai leivoksia ja olettaa että ne säilyy. Ei ole mitään vierasvaroja, mä syön ne.

Mulle on väitetty monta kertaa, että mielihalut menee ohi. Jos söisi vaikka suklaan sijasta omenan tai vain odottelisi puoli tuntia, se suklaanhimo olisi hävinnyt. Paskat. Mä oon joskus himoinnut jotain asiaa päiviä, ja taatusti olen syönyt muuta "kunnon ruokaa" välissä ja aikaa on kulunut. Ja se syömisen halu ei lähde, ei edes järkevällä syömisellä. Oon aina ollu tämmönen, jos himo tulee, se ei lähde ennen kuin olen syönyt itseni ähkyyn. Toki tietyn ruuan haluaminen lähtee, kun sitä saa tarpeeksi. Onneksi en koko ajan kaipaa kaikkea.

Rakastan ruokaa, erityisesti sokeria ja rasvaa. Useimmiten syön terveellisesti. Meillä on aina vihanneksia ja hedelmiä. Mutta se joka väittää että syömällä keitettyä parsakaalia (tai muuta fiksua) pääsee eroon makeanhimosta, on jotenkin hyvin kummallinen tapaus, tai vaan huijaa itseään. Saati sitten että "yksi pala tummaa suklaata riittää tyydyttämään makeanhimon". Ei riitä! Tummasta suklaasta ei edes tule samaa ihanaa tunnetta kuin maitosuklaasta. Herkutella saa kohtuudella, olen kyllä sitä mieltä, mutta kun mä en osaa pysyä kohtuudessa. Jos ostaisin vaikka paketin donitseja, mun ois vaikeaa olla syömättä kaikkia. Herkut katoaa meiltä hetkessä, jos niitä on.

Pientä lasta tarvii neuvoa, että yksi leivos riittää. Musta tuntuu, että mulla on jääny tuo päälle. Mua raivostuttaa, jos en voi syödä niin paljon kuin haluan, johtui se sitten sosiaalisesta paineesta, syömishäiriöpuolen painostuksesta tai ihan omasta järkevästä ajattelusta. En todelllakaan halua myöntää tutuille, että haluan syödä niin paljon kuin haluan. En ymmärrä miten yksi leivos voisi riittää. Tavallisen ruuan suhteen yksi annos on tarpeeksi, mua jopa inhottaa ajatus normiruuasta juuri ruokailun jälkeen. Herkkujen suhteen tämä ei vaan toimi.