Vuorokausissa ei ole tarpeeksi tunteja. Haluan ehtiä tehdä kaikkea mahdollista, ja bloggaamiselle ei tunnu olevan aikaa, vaikka kirjoittaminen onkin mukavaa ja nautin tästä. Uskoisin että myös hyödyn. En vaan halua kirjoittaa kenenkään nähden, siksi yö on helpointa aikaa.
Viime yönä mietin tätä syömisjuttua. Tai oikeastaan mietin koko eilispäivän. Mulla on tosi ristiriitaiset tunteet tästä. Välillä ahdistaa, kun huomaan että tukkaa lähtee päästä vaikka kuinka, ajatus ei kulje ja kroppa ei jaksa toimia. Kun äkkiä kädet tai jalat tuntuu ihan vieraille ilman ulkoista syytä. Luulen että kalorivaje pahentaa mun dissosiatiivisia oireita. Ei tarvi olla erityisen suurta stressiä, että niitä tulee. Tai muita outoja juttuja. Tänään katoin kelloa, enkä ymmärtänyt sitä. En kyennyt hahmottamaan mitä kello oli, ennen kuin se sanottiin mulle. Tuollaisina hetkinä pelkään. Mitä mä teen itselleni? Käyn jatkuvaa keskustelua päässäni, enkä oikein tiedä kuinka monta eri ajattelutapaa mun päässä on. On vaikeaa hahmottaa ne kaikki kerralla omikseni, kaikki on niin ristiriitaista.
En osaa selittää muuten kuin kirjoittamalla sen mitä ajattelen, sen kummallisen vuoropuhelun, jota käyn yksin. Joten tässä esimerkkiä, suluissa jonkinlainen arvio tunnetilasta.
-Hitto, taas harjassa hirvee läjä hiuksia, yhdestä harjauskerrasta. Mitäköhän muuta pahaa tää tekee mun kropalle? (lievää paniikkia)
-Et sä nyt niin vähän syö, että siitä vahinkoa olis. Havoin edes alle 1200, toiset syö paljon vähemmän. (paniikki vähenee, mutta syyllisyys kasvaa)
-Joo, ei mulla mitään syömishäiriötä ole. Kai. Tai on mulla joku ongelma, mutta en oo ihan varma. (epävarmuus, yksinäisyys)
-Et tosiaan ole syömishäiriöinen, sä syöt ihan liikaa sellaiseksi. Ja pystyt syömään normaalisti ku on pakko, et ole tarpeeksi tiukka itsellesi. Surkea tapaus. (yksinäisyys, erillisyys, epäonnistuminen)
-Kyllä sulla on ongelma, ja sun pitää tehdä sille nyt jotain. Sä ansaitset parempaa, etkä sä saavuta onnellisuutta näin. (epäileväinen)
-Hmm, niin kai. Mut miten mä sit selviän? Missä mä sit olen hyvä, mikä mut rauhottaa, mihin mä voin keskittyä? (epävarmuus)
-No et mitenkään! Tai joo, voithan sä viillellä ja hakata itteäs, mutta haluatko sitä? Kun voisit kuitenkin päästä läskeistäs tällä eroon. Kato ny tota selkää siinä on makkaroita, ihan selvästi. Ja ei hitto sun vatsaas. (ahdistus, itseinho, epävarmuus)
-No joo. Ootko ihan varma? (pelko, turhautuminen)
-Hei, toi on vaarallista! Ja sä voit kyllä liikkua ja jättää kaloreiden laskennan, kyllä sun kroppas sillä muuttuu, jos sitä haluat. (epävarmuus, heikko toivo)
-Mutta ei tarpeeks nopeesti! Hei, muistathan kuinka ihanaa on, kun vatsa on tyhjä ja litteä (paitsi se läski siinä päällä), aamupaino yli puoli kiloa vähemmän kuin edellisenä päivänä? Muistathan miten ihana onnistumisen tunne tulee, kun kuudelta illalla takana on alle 500 kaloria? Miten ihanaa on syödä vähemmän kaloreita kuin sun laiha kaveris? Tässä sä voit onnistua! (riemu, kaipuu, epäonnistunut)
-Mutta sun terveys! Sun järki, sun kroppa, sun elämä. Miksi haluat tuhota ne? Miksi haluat joutua piilottelemaan? (pelko)
-Entä silloin kun sun koulujutut ei suju, ja sua ahdistaa kaikki ja olet yksinäinen? Mihin sä upotat ajatukses silloin? Et sä uskalla kohdata noita tunteita. Tämä on turva, tässä onnistut (paitsi kun olet läski ahne paska ja sorrut syömään). Muistat vaan pysyä aina nälkäisenä, niin tämä toimii, voit turvautua sun kropan pienenemiseen. (pelko, rauhoittuminen)
-Ei mulla kyllä muutakaan ole. Ja kai tää menee ohi. Mä voin ihan hyvin jatkaa vielä kevään näin, ei tää oo niin paha. (pelon tukahduttaminen)
-Hyvä. (Ja jos et muuta keksi, niin voit aina pysyä tässä.) (ahdistuksen tukahduttaminen)
-Kunpa sun ei tarvis. Nosta kalorimäärääs edes vähän. (periksi antaminen)
-Okei, kyllä mä voin. 1500-1700 on okei. (rauhoittuminen)
-Ei ole! 1200! Tästä ei keskustella. Sun pitää paikata nää syöpöttelypäivät! (itseinho)
-Katotaan huomenna. (turhautuminen)
Ja viimepäivinä toi oranssi väri on ollu voitolla. Tänään tosin söin enemmän, enkä laskenut. Sanoin itselleni, että kasvispitsa on ok, jos en syö muuta. Mutta söin muuta. Suolakeksejä ja puolikkaan leivän. Siis puolikkaan ison leivän, sellaisen limpun kokoisen. Nyt inhottaa. Viimeiset kolme päivää meni suunnilleen 1200 kalorin tuntumassa, ja olin kohtuullisen tyytyväinen. Musta tuntuu, että oikeesti oisin tyytyväinen vaan alle 1000 kaloriin. Tai alle 800. Ja sitten vielä vähempään. Mitä pienempiin päiväkaloreihin pystyn, sitä alemmas haluan. Aina pitää tehdä paremmmin, enemmän.
Mä en tosiaan siis tiedä haluanko heittäytyä totaalivammailuun, vai yrittää päästä tästä. Pelkään. Pelkään, että kun annan itseni syödä, tulee tällasia päiviä, että syän kunnes ei enää vaan mahdu. Pelkään lihovani, en halua takaisin vanhaan kroppaan. Ja jotenkin tuo 1200 kaloria tuntuu olevan mun päässä se raja, jossa voin olla varma etten liho. Yli 1500, ja olen varma että lihon. Ja liikkuakin haluaisin joka päivä, vaikka tiedän ettei se ole mahdollista eikä terveellistä. Mutta mulla on syyllinen olo, jos en liiku. Pitäis ainakin käyttää aina portaita eikä hissiä, seistä junassa ja vaikka bussissakin, kävellä yhtä pidemmälle pysäkille ja niin edelleen. Ja pitäis mennnä lenkille, vaikka pelottaakin että liukkaalla loukkaa itsensä. Pelkään että mun juoksukunto on huonontunu niin, etten enää pysty samaan vauhtiin kuin syksyllä.
Ehkä mun pitää yrittää nähdä noi kaikki sekalaiset ajatukset ominani, en usko että on hyväksi että erottelen niitä noin. Ulkoistan sekä tuon orjapiiskuriperfektionistin että tuon hyvällä tavalla järkevän ja jopa hyväntahtoisen puolen. Mun on vaikea sallia itselleni hyviä ajatuksia itsestäni, siksi tuo kiltti on pakko työntää oman mieleni ulkopuolelle. Ja tietysti on myös vaikeaa ajatella itsestään julmasti ja kuunnella tuota paskaa jatkuvasti, joten sekin on ollut pakko tunkea jonnekin mielen ullakolle. Jäljelle jää vaan tylsä, mitätön, myötäilevä ja sopeutuva minä. Minä, joka ei puolusta itseään, eikä ikinä tee mitään hurjaa tai edes jännittävää. Olen työntänyt kaiken olennaisen itsestäni piiloon, ja tuo kiltti on kyllästynyt yrittämään ja istuu hiljaa nurkassa, kun taas tuo toinen on vihainen ja hakkaa ovea ja tunkee läpi ja se pitää lukita sen taakse uudestaan ja uudestaan.
Molemmat olis hyviä sopivassa määrin ja yhdessä toimiessaan. Mutta mä en jaksa tuota jatkuvaa sisäistä ristiriitaa, mikä tulee kun annan kaikkien puolteni puhua.
En tiedä sainko kirjoitettua sen mitä olen viime päivät miettinyt. Tiedän että seuraavista päivistä tulee taas vaikeat. Tänään söin niin paljon, että huomenna haluan rajoittaa. Ja ylihuomenna. En usko että jaksan tapella tuota halua vastaan.
Ehkä ylikäytetty biisi, mutta olkoon. Mä vaan löydän tästä niin monta tuttua tunnetta: etäinen toivo, yksinäisyys, suru, masennus, periksiantamattomuus, pakkoajatukset, paniikki, ahdistus, epätoivo, lannistuminen.
Sara Goldfarb, Requiem for a Dream (otsikko)
Clint Mansell: Lux Aeterna (Requiem for a Dream) (biisi)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Pienikin kommentti on suuri ilo.