Jos syöt älä syö jos on pakko syö pahaa

Pitäisi keskittyä opiskeluun, edes vähän. Ja selvitellä asioita, lähettää sähköposteja ja kaikenlaista. En vaan jaksa keskittyä. Ajatukset ei pysy yhdessä asiassa, ei ne oikein edes käy missään, karkaa vaan. Ja vatsaan sattuu. Molemmat johtuu siitä, etten ole syönyt. Tai no yhden banaanin ja (makeutusaine)energiajuomaa. Ja kello on kolme. Mutku eilen meni paljon ruokaa ja tänään illalla kai menee lisää hiilarirasvamättöä, joten ei voi, ei saa. Tiedän ihan hyvin, että tällä syömättömyydellä lisään todennäköisyyttä syödä siten illalla liikaa, mutta jotenki vaan on pakko. Ja joku mun päässä sanoo, etten tarvi ruokaa. Tarvin mä ruokaa, kaikki tarvii, kyllä mä sen tiedän. Mutta silti on noita parin sekunnin hetkiä, kun uskon tuota ääntä, kun mieleni ei vielä ole tajunnut miten väärin (faktuaalisesti) on sanoa, ettei tarvi ruokaa.

En ymmärrä miten jotkut pystyy paastoamaan päiviä, miten ne jaksaa elää ja toimia. Mulla edes tällainen puolen päivän syömättömyys aiheuttaa sellaisia keskittymisvaikeuksia ja palelua, ettei mistään oikein tule mitään, haluaisin vaan nukkua. Ja syödä, jollain tasolla. Osa musta on iloinen ja haluaa vaan jatkaajatkaajatkaa ja olla syömättä mitään loppupäivänä, juoda vaan kahvia ja sokerittomia mehukeittoja. Koska kofeeinilla jaksaa ja sakeuttamisaineet pitää mehukeiton edes hetken verran vatsalaukussa ettei ole nälkä. Mutta osa musta huutaa ja raivoaa ja haluaa ostaa puoli kiloa karkkia ja pakestetaikinaa ja leipää ja kaikkea ja syödä. Syödä niin kauan ettei enää pysty, ettei jaksa edes nousta ylös. Joku pieni järjen ääni pyytää ihan normiruokaa, normaalin annoksen, ei mitään ylilyöntejä mihinkään suuntaan. Siitä ei vaan saa mitään, se ei ole suorittamista tai nautintoa ja pakenemista, se on vaan normaalia.

Minä pelkään tuota, joka yrittää saada mut paastoamaan, ja häpeän tuota, joka haluaa ahmia. Ääneen ja muille ihmisille yritän olla normaali, en muka ymmärrä miten joku voi syödä jatkuvasti pelkkää paskaruokaa ja paljon, enkä muka ymmärrä pikadieettien ja ateriankorvikkeiden viehätystä. Toitotan ehkä liikaakin tuota "minun ruokasuhteeni on normaali ja terve"-mantraa muille, puhun ruuasta aina kun siihen on tilaisuus. Tiedän että se voi olla epäilyttävää, jos tuntee yhtään syömishäiriöiden merkkejä. Mutta ajatukset on vaan ruokaaruokaaruokaa, rasvaa, kaloreita, hiilareita, kuituja, proteiinia, ruokaaruokaaruokaa. Ja vaan siksi, että kaikki muu on niin ahdistavaa ja pelottavaa. Pitää päästä karkuun, pitää työntää sormet korviin ja huutaa "laalaalaa, en kuule sua mee pois!".

Miksi kaikki on niin vaikeaa, miksi en voi vaan ryhtyä opiskelemaan tai lähettää sähköpostia tai soittaa tai järjestää asioita? Miksi mun pitää pelätä epäonnistumista niin paljon? Hävettää, aikuinen ihminen eikä vieläkään ole oppinut elämään. Ei osaa vieläkään terveitä selviytymiskeinoja, vaan pitää hajottaa itseään tai mennä piiloon. Ei osaa kohdata asioita, ei edes omia tunteitaan. Kaikki pitää piilottaa, mun elämä, minä, mun tunteet, mun ajatukset, kaikki jonnekin sängyn alle, kellariin, maton alle, minne vaan muttei esille.

En oo siis syöny kunnolla, enkä oikeen nukkunukaan viimeseen neljään yöhön. Oon vaan valvonu kahteen-puoli neljään. Ei ihme etten jaksais oikein tehdä mitään. Mutta pitäis. Ja kellekään en voi valittaa, ku ei ihmiset ymmärrä. Ne sanoo vaan: syö kunnolla, syö säännöllisesti, syö kohtuudella herkkuja, rupeet vaan hommiin, lähetät vaan sen sähköpostin, teet vaan ne koulujutut, alat vaan siivoamaan. Jos valitan, että jonkun asian tekeminen on vaikeaa, tai pitäis tehdä jotain, ratkaisu on että vaan teen niin. Okei, mutta mitä mä teen mun ahdistukselle, mitä mä teen sille äänelle, joka huutaa: "Vittu sä oot huono etkä osaa mitään, toi maili on ihan tyhmä, sen saaja pitää sua idioottina, sä oot liian läski ja saamaton, oot ahne, paska, tyhmä, idiootti, miten sä en jo oo tehny tota, miks sä taas syöt, miksi et oo miehes kanssa nyt, miksi et oo pessy vessaa kuukauteen, ällöttävä epäsiisti sika, paskapaskaPASKA!" Toi ei vaan oo hiljaa, ei vaikka mä tekisin kaiken täydellisesti yhtäaikaa. Pitäis varmaan tehdä superterveellistä ruokaa juosten juoksumatolla koulukirja kädessä ja keskustella samalla miehen kanssa.

Paska päivä. Ei pysty mihinkään, kaikki ahdistaa, ihmiset on tyhmiä, velvollisuuksia on liikaa, ja nytkin mä vaan laistan kaikista hommista kirjoitan tätä. Tekstiä tässä on jo sen verran, että jos oisin koulujuttuja kirjoittanut yhtä paljon, ois kaks tehtävää jo tehty. Mutta ei oo, koska oon tyhmä ja en yritä ja haluan vaan kirjoittaa, koska tällä saa ehkä huomiota ja edes jotain seuran ja ymmärryksen tapaista. Ei vittu! Haluan syödä. Kaikkea ihanaa mättöä, syödä vaan ja nauttia sokerihumalasta ja hiilarirasvamössön tuomasta endorfiinipöllystä, ah se on niin ihanaa. Mutta en todellakaan ole ansainnut tuollaista, en tällaisena päivänä, enkä minään muunakaan. Tekisi mieli ostaa herkkuja opiskelu tekosyynä, saisin muka paremmin kirjoitettua karkkipussin kanssa. Mutta eilen söin jo liikaa, tänään on pakko syödä vähemmän eikä yksi rajoituspäivä vielä riitä.

Onko tässä tektstissä edes mitään järkeä? Mun ajatukset juoksee nopeammin kuin ehdin kirjoittamaan, haukkuva ääni keksii koko ajan uusia syitä miksi olen paska, ahmintaa kaipaava uusia ihania herkkuruokia ja syitä ja paikkoja syödä vaan. Se haluaa mennä mäkkäriin syömään, sen jälkeen kauppaan ostamaan karkkia, se haluaa keksejä ja raakaa taikinaa ja suklaata ja jäätelöä ja kaikenkaikenkaikenhetinyt. Ja tuo toinen haluaa lenkille, haluaa istua kirjastossa ovien avaamisesta viimeiseen sulkemiskuulutukseen, kirjoittaa listoja tehtävistä asioista, elää sokerittomalla red bullilla, suursiivota, oksentaa sen mitä tuo toinen suustaan alas tunki ja olla täydellinen yli-ihminen hetinyt. Ja mua ahdistaa nää, toinen huutaa toiseen korvaan, toinen toiseen, ja mun päässä on vaan hillitön meteli ja ristiita. Suututtaa, ihmiset ärsyttää. Ympärillä käyvä supatus raivostuttaa ja haluan lyödä ja hakata kaikkia.

Maija Vilkkumaa: Kristiina (otsikko)