Yön kirjoituksia

Sekava päivä. Eilen en syönyt tarpeeksi, joten tänään on ollut vähän kummallinen olo. Tai niin oli eilenkin. Joko dissosioin tai olen aivan liian tietoinen kropastani. Olen levoton. Kuin olisin juonut liikaa kahvia, paitsi etten ole.

Nytkin on vaikea saada ajatuksia kiinni. Niitä kyllä riittäis, mutta ne karkaa. Liikaa kaikkea menossa yhtäaikaa: ruoka, kroppa, terapian loppuminen (väheneminen!), opiskelu, ja sekava olo (joka varmaan johtuu kaikista edellisistä). Ja kun miettii kaikkea, tulee syyllinen, epäonnistunut, säälittävä, lapsellinen ja ylipäätän paska olo. Mä en vaan pääse siitä tunteesta, että olen jotenkin huonompi kuin kaikki muut, että mun inhimillisyys on epäonnistumista.

Mistä ihmeestä mä alottasin? Jos vaan jatkan siitä mihin eilen jäin. Opiskelujutut edistyi hieman. Mutta ihan vaan siitä syystä, etten ollut yksin siitä vastuussa. Istuin myöhemmin käytävällä jumittamassa varmaan parikymmentä minuuttia. Tarkoitus oli avata kirjat, tehdä projektia, ihan mitä vaan. Mutta mä istuin parikymmentä minuuttia tekemättä mitään ja tuijotin ikkunasta ulos. Ja sitten kuulin jonkun sanovan: "Sä oisit voinu käyttää tän ajan jotenkin ihan muuten." Joo, se oli tarkoitettu jollekin muulle kuin mulle, mutta silti nousin ylös tuon kuultuani. Ja jollain tasolla toivoin, että se ääni ois ollu vaan mun päässä. En nähnyt sitä ihmistä, joka sen sanoi, mutta siinä paikassa oli mahdollista kuulla ihmisten puhuvan toisissa kerroksissa, eri käytävällä, mennessään hissiin ja niin edelleen. Että kai se oli oikea ihminen ja mä olen ihan järjissäni ja en vaan omaa huonouttani osaa hoitaa elämääni kunnolla. (Joo, mulle kelpais ihan mikä vaan viemään tän syyllisyyden pois.)

Tarkoitus oli mennä ostamaan kahvi ja vähän lukea. Päädyin kuitenkin ostamaan ruokaa (sitä vähäkalorisinta, eikä leipää sen kanssa). Paljoa muuta en ennen kotiinpääsyä syönytkään. Enkä kotonakaan juuri syönyt, joten eilisen kaloreiksi tuli alle 1100. (Juu ei huolta, otin tänään takasin päin..) Meni kuitenkin ihan hyvin, fyysinen olo ei ollut erityisen huono.

Tänään ei ollut sitten ihan yhtä hyvä. Aamupäivä ja alkuiltapäivä oli vielä ok, enkä syönyt ihan kauhean paljoa, jotain päälle 600 kaloria. Oli mulla nälkä, enemmänkin ois menny. Tein koulujuttuja jonkin verran. Sitten ajattelin lähteä lenkille. Oli nälkä. Söin banaanin ja lähdin ulos. Ei kulkenut, ja tiesinhän mä sen jo valmiiks. Mutta jotenki aattelin, että se on vaan mun päässä, kyllä mä oikeesti jaksaisin. Ulkona, ja itseasiassa jo aiemmin päivällä, iski randomisti sellainen kuvotus tai inhottava olo. Vaikea selittää miltä se oikein tuntui. Vähän kuin astuisi äkkiä kuoppaan, tai kuin olisi lyönyt päänsä. Se oli vähän pelottavaa. En tiennyt johtuuko se syömättömyydestä vai mistä. En sitten juossut kuin kymmenisen minuuttia. Ja vähän lihaskuntoa päälle, mutten ollut ulkona kuin puoli tuntia. Eikä sinänsä mikään ihme, etten jaksanut, kello oli jotain puoli kolme, ja olin edellisen päivän aamusta alkaen syönyt alle yhden päivän kalorit. Silti oli epäonnistunut olo.

Tulin kotiin, tein ruokaa, syötiin. Kalorit 1600 tienoilla. Ja sitten en lopettanut syömistä. Hain leipää kerran, toisen. Söin 2000 kaloriin. Ja mulla oli vielä nälkä ja teki hirveästi mieli jotain leivoksia. Joten leivoin. Ja nyt olen yli kolmessatuhannessa. Ja ällöttää. Meinaa nousta itsekseen ylös. Tosin niin meinaa mikä tahansa ruoka aina välillä. En ole edes hirveän moneen kertaan oksentanut syömissekoilujeni aikana, ja olen silti tainnut aiheuttaa tuon itselleni, tai ainakin pahentaa asiaa. (Pitäisiköhän joskus kysyä lääkäriltä kuinka usein ruuan nouseminen takaisin ylöspäin on normaalia? En mä kyllä pelkästään tätä varten mene. Luulotautinen muutenkin.)

Sellaiset pari päivää. Päässä pyörinyt lähinnä ajatukset ruuasta ja kropasta, ja jos ei ne, niin opiskelu tai terapia.

Mulla ei ole pysyvää käsitystä omasta ulkonäöstäni. Vois olla, jos antaisin olla. Mutta en saa ajatella postiivisesti itsestäni, omakehu on rumaa. Satunnaisesti näen jotain kivaa. Meikkaan joka päivä, ja tykkään siitä. Lisäksi vuosien varrella olen oppinut taitavammaksi. Eli joskus mulla on omastakin mielestäni kivat silmät, kun meikki on onnistunut. Ja joskus muutenkin, mutta oon vaan tottunu näkemään itseni meikit päällä, joten näytän meikittömänä oudolta. Enkä mä sillai erityisen ruma tai ikävän näköinen mielestäni ole. Ja nyt kun painan vähän vähemmän, mun kasvot on mun mielestä vähän paremmat. (Olen jopa itse alkanut nähdä eroa vanhaan.)

Mutta keho, mulla on hyvin heikko käsitys siitä, miltä se oikeasti näyttää. Jalat. Kun istun, reidet näyttää isommilta kuin ne on, totta kai. Mutta enpä niitä juuri muuten näe, joten luulen että ne on samannäköiset kun mä seison. Jos istun jonkun penkin reunalla, niin ettei reidet leviä, hämmästyn niiden kokoa. Välillä mulle tulee sellaisia "oonko mä oikeesti näin pieni?"-hetkiä. Ja sitten mä "tajuan" etten voi olla, koska ahdan itseeni valtavasti ruokaa. Vatsa on tietysti sellanen, että se turpoaa syömisten mukaan. Tykkään siitä tietysti eniten kun se on pienimmillään, eli kun en ole pariin päivään syönyt ihan hirveästi.

Käsissäkin on omat ongelmansa. Enimmäkseen ne on mun mielestä liian isot. Mutta satunnaisesti, kun laitan tukkaa ponnarille, näen lihasten rajat käsissäni. Ihmettelen, että onko mun kädet todella lihastakin, eikä vaan läskiä. Ranteiden seudulla mua häiritsee se, että mun oikea käsi on hieman vasenta isompi, ainakin mun mielestä. (Olen oikeakätinen, joten näin varmaan onkin.) Eihän sitä kukaan muu huomaa, mutta ois kyllä kiva jos oikea ois vähän pienempi. Ranteiden luut näkyy ehkä vähän selvemmin kuin joskus. Ehkä. Kämmenselät näyttää aina välillä vanhan ihmisen käsiltä: kuiva iho, verisuonet ja jänteet näkyy selvästi.

Mutta kyllä munkin on pakko myöntää, että olen pienentynyt alkuvuodesta. (Seitsemän kiloa tämän aamun punnituksen mukaan.) Ja jossain asioissa sen huomaa. Takapuoli puutuu helpommin bussimatkalla, itseasiassa jopa sohvalla. Ja mä olen normaalipainoinen, en alipainoinen. Tunnen lonkkaluuni, jos laitan kädet takin taskuihin. Näen niiden ulkonevimmat osat suihkussa (ja tykkään siitä). Näen rintalastan luiden rajat (ja tykkään siitä). Kyynärpäissä tuntuu pelkkää luuta. Yksi vyö on neljä reikää kireämmällä kuin sen ostaessani. Jotkut paidat on löysempiä. En enää näytä läskille niissä vaatteissa, joissa ennen näin oli. En halua palata takaisin vanhaan painooni. Tämä on parempi.

Mun pitäis alkaa syödä enemmän, tasaisemmin. Jaksaisin liikkua paremmin, voisin saada vähän enemmän lihaksiakin. Ei sillä että haluaisin niitä mitenkään suuresti. Mutta loppujen lopuksi voisin päästä oikeasti lähemmäksi sitä jotain, mitä tavoittelen. Ja ei ehkä tulisi ahmitua. Koska nyt mä syön, syön, syön, ja sitten rajoitan. Ja molempien aikana on paha olo. Rajoittaessa verensokeri on varmaan liian matalalla, ja ahmiessa oksettaa, koska syön ruokaa niin paljon, että se loppuu tai että muhun ei mahdu enempää. Mutta se on vaikeaa, pelkään lihovani. Ja kun vaaka on tarpeeksi monena päivänä näyttänyt isompaa lukua, alan taas rajoittaa. Pelkään että noin käy silloinkin, jos yritän syödä normaalisti. Ja miksi uhrata se, että voin syödä pellillisen keksejä, jos joka tapauksessa vedän kalorit alas muutaman päivän välein? Jos voisin olla varma, ettei paino liikahtaisi mihinkään, normaali syöminen ois helpompaa. Mutta en voi, eikä ihminen toimikaan niin, joten mieluummin varmistelen niin, että paino tippuu tai pysyy samana.

Opiskelusta ja terapiasta piti vielä kirjoittaa, mutta kello on paljon ja tämä teksti alkaa olla jo näin aika pitkä. Ja halusin myös kirjoittaa Yle Femiltä tulleesta islantilaissarjasta Heimsendir (suomeksi Lopun alku, englanniksi World's End). Tavallaan tyhmää kirjoittaa siitä vasta nyt, kun puolet jaksoista on jo poistunu Areenalta. Mutta jos joskus törmäätte tähän jossakin, jos vaikka Yle uusisi, kannattaa katsoa. Yle tiivistää sarjan näin: "Tarina maaseudulla sijaitsevasta psykiatrisesta sairaalasta, jossa potilaat nousevat kapinaan. Islantilainen draamakomedia."

Tykkäsin tuosta sarjasta paljon. Se oli hauska, sopivan ahdistava ja vakava kuitenkin. Ja vaan jotenkin ihana, yksikään hahmo ei ollut täydellinen, terveetkin oli vähän rikki. Kertoi halusta tasa-arvoon ja hyvään elämään, vallan vaikeudesta, siitä että hulluus riippuu loppujen lopuksi vain siitä, mikä on hyväksyttävää käytöstä, rakkaudesta ja myötätunnosta, siitä kuinka taakoistaan voi päästä eroon vasta kun ne hyväksyy. Jossain määrin mulle tuli mieleen Orwellin Eläinten vallankumous. Kaikissa yhteiskunnissa on huonot puolensa, niitä lienee mahdoton estää.

Ja nyt ehkä jonkinasteisia juonipaljastuksia, älä lue tätä kappaletta, jos haluat niitä välttää. Parista asiasta tykkäsin erityisesti. Ensinnäkin Einar ja sen vaaleanpunaiset norsut, jotka kai edusti sitä, miten Einar sairauteensa suhtautui. Alkuun ne norsut oli valtavia, äänekkäitä, tilaavieviä. Ja Einar teki parhaansa ettei näkisi niitä. Viimeisessä jaksossa Einar kuitenkin istuu rauhassa sängyllä, (jo huomattavasti pienempi) norsu vieressään. Einar huoka, ja norsu huokaa. Lopulta norsu pienenee ja häviää kokonaan, mutta vasta kun Einar on hyväksynyt, että se on olemassa. Hieno kuvaus siitä, mitä vaikeiden asioiden kanssa tehdään: ne kielletään, vaikka ne on yhtä vaikeaa olla huomaamatta kuin kärsällään lyövä vaaleanpunainen elefantti. Mutta ne häviää vasta, kun tunnustaa niiden olemassaolon, ja ymmärtää mistä ne on tulleet. Kaiken paskan voima on siinä, miten kovasti me kulutetaan energiaa taistelemalla sitä vastaan. Toinen mistä pidin, oli Margeirin tarina. (Samoja teemoja oli muissakin hahmoissa.) Hulluus on loppujen lopuksi täysin ymmärrettävää, se on vain reaktio niihin olosuhteisiin, joissa ihminen on joutunut elämään. Se on tapa selviytyä, säilyttää itsestään tai toisista sellainen käsitys, joka ei tuhoa elämää. Se on yritys hallita liian kaoottista ja pelottavaa todellisuutta, selviytyä traumojen kanssa. Ja se ei ole valinta, se ei ole vika, se on pakko. Se on pakko niin kauan, kun kukaan ei onnistu vakuuttamaan, etteivät traumaattiset tapahtumat ole ihmisen oma vika ja ettei maailma ole pelkkää käsittämätöntä tapahtuminen virtaa ilman mahdollisuuksia vaikuttaa.

Hieno sarja, ja hyvin tehty. Näyttelijät vaikutti hyviltä, yhdestäkään ei tullut sellaista väkisin tekemisen tunnetta. Hahmot oli ehkä paikoin hieman yliampuvia, tosin kyseinen mielisairaala oli ilmeisesti se viimeinen vaihtoehto. Ja islannin kieli kuulosti kauniilta, ja maisematkin oli tietty hienoja. Pidin siis paljon, ja suosittelen katsomaan, jos tykkää mustahkosta huumorista ja hulluista ja hyvin tehdystä draamasta. Jos joskus törmään dvd-boksiin, saatan ostaa. Riippuu rahatilanteesta.

Mutta nyt! Kello on kolme yöllä, mun pitää mennä nukkumaan.

Alice in Wonderland (kuva), Heimsendir (kuvat kollaasissa)