Lukot ei avautuneet / Ei vaikka mitä mä teen

Kumma päivä. Toisaalta on masentanut ja ahdistanut, ja toisaalta olen saanut ihan hyvin asioita aikaan. Ainakin tähän mennessä. Vähän pelottaa kirjoittaa, koska mieleen voi tulla jotain ahdistavaa, ja sitten en ehkä saa loppupäivänä oikein mitään tehtyä. Vaikka periaatteessa olen kai tehnyt tänään jo tarpeeksi. Mutta kun on vielä energiaa tehdä, jaksais vielä vähän keskittyä. Ehkä. En halua ajaa itseäni liian väsyneeksi, mutta toisaalta olisi hyvä käyttää hyödyksi ne hetket, kun tekeminen sujuu.

Aamu tosiaan alkoi sillä että ahdisti vähän ja masensi. Nukuin omasta mielestäni liian myöhään ja jumitin liikaa ennen kuin lähdin kotoa. En siis omasta mielestäni hoitanut asioitani kunnolla. Toki nyt myöhemmin voi sanoa, että aika turhaa, kun kuitenkin sain aikaan sen mitä vähintään piti (ainakin jollain tasolla, mulla ei kauheen tarkkaa suunnitelmaa ollut). Mutta en mä sitä aamulla tiennyt, ois mieliala voinu yhtä hyvin jatkaa romahtamista niin, etten ois saanu lähdettyä kotoa. Tänään kai velvollisuudentunto oli vahvimpana, ja pääsin ulos ja opiskelemaan.

Kyllä mulle yleensä käy niin, että kun pääsen ovesta ulos, saan tehtyä mitä halusin. Paitsi joskus on sellaisia päiviä, että olen itkenyt tai panikoinut niin paljon, ettei energiaa vain enää ole. Tosin tuollaisina päivinä en lähtiskään mihinkään, jos ei olis jotain sovittua tapaamista. Mutta se liikkeellelähtö, se että jaksaa nousta vaikka koko kroppa ja mieli huutaa ettei tahdo, se on vaikeaa. Ja se vie voimia. Eikä sitä kovin moni ymmärrä. Itsekin kysyn itseltäni joskus "mikset vaan nouse/lähde/avaa kirjaa?". Miksi en vain ryhdy töihin? Vaikkei muut noita yleensä ääneen multa kysele, joistain ihmisistä näkee, että sitä ne ajattelee. Ja joidenkin mielestä opiskelu on vain siihen kirjaan tarttumista. Koska tuollaisia ihmisiä on, tunnen itseni jotenkin heikoksi ja epäonnistuneeksi, kun minulla pelkkä aloitus on vaikeaa. Eikä vaan sen takia ettei huvita tai laiskottaa, vaan siksi että ahdistaa.

Tiedän keskittyväni liikaa negatiivisiin asioihin. Kyselen itseltäni miksen tehnyt jotain asiaa, miksi sain niin vähän aikaan. Miksi en yrittänyt kaikkeani? Kun oikeasti mun pitäis huomata se, että ylipäätään kaivoin opiskelujutut esille, mietin niitä, kestin niiden kanssa. Jaksoin tehdä asiaa, joka ei ole helppoa ja joka hyvinkin mahdollisesti romauttaa mun itsetunnon alas, jos en onnistu. Otin riskin, tein jotain raskasta, hoidin sen mitä piti. Mutta mun mielessä asioiden aikaansaamisen pitäis olla itsestäänselvyys, ei siitä mitään kehuja tarvita. Asioista, jotka pitää hoitaa, ei tarvita kehuja. Ja vapaaehtoiset on sitten muuten itsessään palkitsevia, ettei niistäkään tarvita kehuja. Oikeastaan en keksi juuri asioita, joista pitäisi olla jotenkin tyytyväinen. Ei mua ole koskaan erityisesti kehuttu siivoamisesta tai koulumenestyksestä tai mistään. Tai lähinnä ei ole tunnustettu sitä, että nuo asiat on vaatineet työtä. Ei ole sanottu, että hyvä kun olet jaksanut tehdä hommia niin että sait tämän aikaan.

Ja vaikka mä tiedän että noin on ollu, ja että se pakollisenkin asian tekeminen ja vaivannäkö on kehumisen arvoista, hämmästyn aina kun joku antaa ymmärtää, että olisin saanut jotain aikaan. Siis sillä tavalla aikaan, ettei se ole itsestäänselvää, että olen toiminut niin, vaikka asian tekeminen onkin ollut pakollista. Joskus kun kerron terapeutille, että oli vaikea aamu ja itkin ja olin ahdistunut, terapeutti saattaa kysyä että miten mä sitten sain itseni kasattua ja lähdettyä ovesta ulos. Ja mä en ymmärrä, että miten niin miten sain tuon tehtyä? Munhan oli pakko, ei mulla ollut muuta vaihtoehtoa. Eikä siinä silloin ollut mitään erinomaista. Ja jääminen ois ahdistanut enemmän, kun en ois sitten tehnyt mitään.

Toivon, että jonain päivänä pystyisin tunnustamaan itselleni, että olen saanut asioita aikaan muustakin syystä kuin siitä, että tekemättömyys ois vaan tuntunu pahemmalta. Mä haluaisin positiivisia motivaatiokeinoja, en vaan uhkakuvia siitä, mitä tapahtuu, jos en toimi niin kuin pitäis. Mutta vaikeahan niitä on löytää, jos en löydä tekemistäni asioista mitään kehuttavaa. Tai en uskalla löytää, pelkään muuttuvani itserakkaaksi ja omahyväiseksi. Mieluummin inhoan itse itseäni kuin annan muille syitä inhota mua.

Apulanta: Syöpä (otsikko)