Vääristäviä peilejä

Yle Areenalla oli dokkari: Anoreksian armoilla. Katsoin sen, tietenkin. Enhän mä osaa olla katsomattakaan. Eikä se välttämättä ole huono asia, ei sitä koskaan tiedä mistä löytää jotain pientä, joka vähän auttaa. Tällä hetkellä esitysaikaa on jäljellä yhdeksän päivää, jos joku haluaa tuon katsoa.

Tein jopa lyhyitä kommentteja, kun katsoin tuota, koska halusin muistaa mistä kaikesta ajattelin että voisin täällä kirjoittaa. Omat syömiseni, en tiedä meneekö ne häiriöksi vai ei. En osaa suhtautua niihin, koska ymmärrän miksi teen niin. Kuulostaa hullulta. Mutta jos voisin ajatella tämän olevan pelkkää vääristynyttä kehonkuvaa ja halua kontrolloida ja laihtua, ois helpompaa. Mutta tällä ei ole tekemistä laihtumisen kanssa, hyvin vähän kontrollinkaan (älkää nyt oikeesti yrittäkö tunkea kaikkia syömishäiriöisiä samaan muottiin), ehkä jonkin verran tuon kehonkuvan kanssa. Tämä on pakokeino, tapa ajatella mitä tahansa muuta kuin ahdistavia asioita, yritys onnistua edes jossain. Hallinnan tunnetta tästä ei saa juuri koskaan. Ahmin ja rajoitan, rajoitan että voisin syödä enemmän herkkuja. Kuten viimeviikolla: torstaina tuhat kaloria, perjantaina neljä tuhatta. Tuo ei todellakaan ole tilanteen hallitsemista.

Mutta siihen dokkariin. Itseasiassa totesinkin tuossa jo yhden asian, mitä yksi noista dokkarin tytöistä sanoi: haluan onnistua jossain. Lisäksi syytän itseäni tästä, niin kuin nuokin. Voisin lopettaa, ihan milloin vaan, jos kestäisin ilman. Jos jaksaisin joka päivä kohdata ne todelliset ahdistuksen aiheet, jos kestäisin sen etten ole täydellinen. Jos osaisin riittää tällaisena. Vaan en osaa, ja en jaksa, olen heikko ja pieni. Siksi tarvitsen pakokeinoja, ja mä olen kokeillut kaikkea. Tavallaan hyvä etten ole löytänyt yhtä tosi hyvin toimivaa, koska en ole siten joutunut erityisen syvälle mihinkään. Musta ei tullut nistiä, ei alkoholistia, mun viiltelyjälkiä ei huomaa etsimättä, mä en ole alipainoinen, mä olen edelleen normaalissa elämässä mukana. Eihän mussa sitten mitään vikaa olekaan, olen työkykyinen. Mä olen hajauttanut asiani niin, että ne pysyy piilossa jos haluan.

Mitä jäin miettimään tuosta dokumentista? Ensinnäkin tuo perinnöllisyys. Tiesinhän mä jo aiemmin, että tällaiset taipumukset, niin kuin kaikki mun muutkin ongelmat, on perityviä. Osa johtuu varmaan opituista malleista, mutta alttius tulee myös geeneissä. Ja mä en haluais kenellekään tätä, varsinkaan lapsilleni, jos niitä joskus saan. Ainakin mun täytyy oppia parempia tapoja käsitellä ahdistusta, ja oppia kestämään negatiiviset tunteet. Mä en halua jatkaa tätä paskan kaatamista seuraaville, mä haluan muuttaa ne asiat, jotka mun suvussa on menny pieleen, molemmilla puolilla. Mä näen mun vanhemmissa kaksi ihmistä hukassa, ei ne kumpikaan osaa oikein olla. Äitiä ei varmaan ole juuri kehuttu, isään ei olla oltu tyytyväisiä, ja se on kai ollut vahinkolapsi, ja sen äitisuhde on ollut puutteellinen. Mä en halua jatkaa tätä.

Kylläpä mä eksyn tänään aiheesta. Loput häiritsemään jääneet asiat: Tuossa kommentoitiin kovasti kuinka järkyttäviä anorektisten ihmisten kuvat on, kuinka tekee pahaa katsoa niin laihoja ihmisiä. Miksei mua häiritse? Tai häiritsee, mutta vasta tosi äärimmäinen laihuus, sellainen ettei kasvoissa ole enää muuta kuin iho. Mutta ei sellaiset vähän alipainoiset häiritse. Ehkä se johtuu siitä, että olen kasvanut sen kokoisia ihmisiä mainoksissa ja telkkarissa katsellen. Lisäksi mietin, mitä mun kaverit (tuttuja ne kai nykyisin on eikä oikeen kavereita) sanois jos niiltä kysyttäis, mitä ne ajattelee musta ja mun ongelmista. Siis jos ne tietäis. Mitä ne sanois mulle? Mitä ne sanois jollekin muulle? Välittäiskö ne, ajattelisko ne että tää on mun vika? Näkiskö ne tän enemmän sairautena, niin kuin mä näen niiden sairaudet?

Viimeinen asia. Mua ei ahdista ruoka yhtä paljon kuin noita tyttöjä. Pystyn syömään normaalia vauhtia. Pystyn syömään herkkuja. Ja jopa kohtuullisen pienellä ahdistuksella. Ei mussa siis ole mitään vikaa. En mä saa tästä puhua, mä en ole vaarassa kuolla, tappaa itseäni, laihtua liikaa, saada vaurioita, en missään vaarassa. Ja mä pystyn lopettamaan, jos tahdon. (Joo, aika kliseistä riippuvaisen puhetta. Ja silti mä uskon tohon.)

Se kehonkuva ei kyllä ole ihan kohdallaan. Varmaan osin siksi olen tähän syömissekoiluunkin turvautunut etsiessäni apua. Tein saman mitä nuo tytöt tuossa dokkarissa. Yritin arvioida omaa vyötäröäni. Tai siis tiedänhän mä senttimäärän, en tosin ole juuri katsellut miltä se näyttää kehänä. Otin siis lankaa ja yritin asettaa lattialle oman vyötäröni kokoista rengasta. Se oli yllättävän vaikeaa, välillä tuntui, että rengas on liian pieni, välillä liian suuri, välillä se näytti siltä miltä pitäiskin. Ja siis kokoa muuttamatta! Sain kuitenkin jonkinlaisen arvion. Sitten mittasin oikean mitan, ja olihan se pienempi.. Kuvatodiste vieressä. Tyylikäs talouspaperitausta on siksi, etten halunnut, että minut tunnistetaan tästä jonkin meidän maton tai lattian perusteella. (Hieman kaukaa haettua, mutta ihan sama.)

Voishan toi ero noissa mitoissa olla suurempikin. Ja kuitenkin, mittaamalla selvisi, että olin yliarvioinut kymmenellä sentillä. Arvioni on siis isompi kuin olen koskaan todellisuudessa ollut, tai ehkä juuri se mitä olin isoimmillani. Siinä ja siinä, alkukeväällä mitta oli neljä senttiä vähemmän kuin tuo arvioni. Katselin noita vielä peilin edessä ja muutenkin. Ilman peiliä tuo pienempikin, oikea mitta, näytti liian isolta että voisin olla tyytyväinen. Sitten siirryin peilin eteen, laitoin rinkulat maahan, katsoin itseäni ja noita. Ja mä näytin isommalle kuin kumpikaan noista. Äkkiä toi pienempi oli jotain, mitä en vois ikinä saavuttaa. Tarkistin vielä mittanauhalla, ajattelin että olin kuitenkin venyttänyt tuota mittalankaa, ja en oikeasti ois niin pieni, kuin mitä se sanoo. Ja sitten kun roikotin tuota lyhyttä lankaa vapaasti mittanauhan vieressä, se oli saman pituinen kuin olin venymättömällä mitanauhalla mitannut. Mä en voi käsittää. Miten mun oma havainto itsestäni voikin olla niin hukassa?

Mitä jos tekisin tämän aina välillä? Oppisinko vähitellen näkemään itseni oikein? Oppisinko miten mun muu elämä vaikuttaa mun kehonkuvaan? Olisiko se niin vaihteleva kuin kuvittelen? Olisiko mulla realistisia päiviä?