Aioin tänään tehdä niitä koulujuttuja, jotka jäi eilen tekemättä. Mutta nytkin masentaa, sattuu ja itkettää. Ihan yhtä paha ei ole kuin eilen. Eilisestä tää kuitenkin johtuu, mulla on syyllinen olo siitä, etten saanut mitään aikaan ja että valvoin myöhään ja söin liikaa.
En tiedä mitä teen tänään. En ole ihan varma jaksanko keskittyä opiskeluun. Meinasin äskenkin taas purskahtaa itkuun, ja tarve tunkea itseni täyteen ruokaa ei ole mennyt mihinkään. Aamupalaksi söin "taikinaa", eli voita, jauhoja, sokeria ja suklaamuruja sekaisin. Ja äsken kävin tunkemassa sormet kurkkuun. Ylös ei tullut kuin kahvia, en jaksanut yrittää sitten uudestaa. Mutta tunne siitä, että olen itkun partaalla väheni. Oksentaminen kai toimii samanlaisena fyysisenä purkautumisena kuin itku. No, säilynpähän toimintakykyisenä. Saan lajiteltua pyykit. Onpa taas saavutus. Miten voi ihmisellä olla näin paljon aikaa, ja saada näin vähän aikaiseksi?
Masentaa. Olen paska ihminen. Yksinäistä. Aika kuluu ja mitään en saa tehtyä. Ajatukset kiertää kehää. Tajuan, etten saa mitään tehdyksi, syyllistyn, masennun, toimintakyky laskee, en saa tehdyksi mitään, masennun lisää.. Paskaa. Ja tämä yksinäisyys, ihmiskontaktien puute, tämä ei helpota yhtään. Vaikka enhän mä edes yritä niitä etsiä. Välttelen ennemminkin, facebookissa en edes katso tapahtumakutsuja, en jaksa ihmisiä. Miten voi olla sekä yksinäinen, että epäsosiaalinen? Ihmiset vaan ärsyttää, ja silti kaipaan jotain. Ja mulle riittäis vähä, itseasiassa väsyn liiasta.
Pitäiskö mun kertoa jollekin? Kertoa että masentaa, että sekoilen ruuan kanssa, että haluan viillellä ja hakata itseni mustelmille ja poltaa ihoani?
Itkettäis taas. Pitäiskö vaan oksentaa? Keittää vaikka makaroneja, ne kai tulee ylös aika helposti. Jos ei kuitenkaan. Mies käy aina joskus kotona kesken työpäivän, en halua ottaa sitä riskiä. Haluaisin liikkua, mutten jaksa mitään raskasta. En kyllä ymmärrä miten niin en jaksa, eilen tuli tankattua hiilarivarastot kyllä niin täyteen. Sataa, menisin kävelemään jos ei satais. Tai mua itseäni toi häiritse, mutta vaikuttais vaan kummalliselta, jos menisin. Kuka kävelee vapaaehtoisesti sateessa? (Se joka haluaa mäkkiruokaa ja ahdistuu sitten niistä kaloreista.)
Ehkä mun pitää päättää tää teksti ja laittaa noi pyykit koneeseen asti. Nyt ne on lattialla kasoissa. Ja hei muuten. Tykkäisin oikeesti kommenteista. Tiedän ettei tämä teksti ole helpointa kommentoitavaa, mutta mä en haluakaan että kukaan parantais mun mielialaa. Haluan että en ole yksin tämän kanssa. Jokainen kommentti hiukan helpottaa siinä. Toisaalta mistä tiedän jaksaako kukaan lukea näitä tekstejä loppuun, Bloggerin tilastot näyttää vaan kävijämäärät, ei vierailujen kestoja. Ja puolet kävijöistä taitaa olla botteja siitä päätellen, että maina on jotain Venäjää ja Singaporea. Onneksi Blogger osaa estää roskapostikommentit.
Ajattelin tätä blogia aloittaessani, että en laita tänne lyriikoita tai musiikkia, koska haluan yrittää löytää itse sanat kaikelle. Taidan kuitenkin poiketa tästä kun siltä tuntuu. Ainakin musiikkia voisin laittaa.
Hei,
VastaaPoistavaikka kuinka tuntuu siltä että oot ihan yksin, kukaan ei ymmärrä ja muilla menee tosi hyvin, niin muista, että se ei oo totta. kaikilla on kulisseja, toisilla enemmän, toisilla vähemmän.
pari juttua, jotka yks mun kaveri kehotti muistamaan sen keskellä kun sattuu kaikkein eniten, on että pakeneminen jatkuu vain niin kauan, kuin sen täytyy. ja kannattaa kysyä, vastustatko jotain tunteita? voisitko hyväksyä, että nyt tuntuu tältä? voisiko olla, että ne ajatukset ei olisikaan totta?
ps. mä asun Singaporessa :)
Tiedän että on muita, ei se mun yksinäisyyttä vähennä.
VastaaPoistaTotta kai vastustan, en kai mä halua olla masentunut, vihainen, kateellinen, ahdistunut. Etsin mitä tahansa mikä peittäisi nuo alleen, en jaksa tuntea niitä, en varsinkaan kun olen yksin.
Mitkä ajatukset ei olis totta? En ihan ymmärrä mitä tarkoitat.
No esimerkiksi se ajatus että olet paska ihminen. Onko sulla mitään todisteita, että niin on? Onko mitään joka todistaisi sen puolesta, että et ole?
VastaaPoistaIhan ensin, etten loukkaa ketään: seuraavat asiat pitävät paikkansa vain minun kohdallani, en ajattele näin kenestäkään muusta.
VastaaPoistaOlen paska ihminen koska syön miten sattuu, varsinkin näiden ylensyöntipäivien suhteen siis. Viivyttelen asioiden hoitamista. En ole yhteydessä kavereihini tai sukulaisiini oma-aloitteisesti. Näin esimerkiksi, keksisin kyllä lisää.
Juuri nyt ei ole kovin huono olla, kävin lenkillä aiemmin ja kai mielihyvähormonien vahvistamana jaksan pitää tuon haukkuvan äänen hiljaisena. Nyt esimerkiksi voin sanoa sille, että kävin lenkillä ja tein sen pienen opiskelujutun jonka aioinkin. Jos olisi huonompi olo, niin mulle väitettäis vastaan, että ei mun lenkki ollut kunnollinen, koska unohdin vähän reittiä ja en juossut täyttä kymppiä (juoksin yhdeksän ja puol), ja koulujuttukin oli tosi pieni asia. Tai väitetään mulle nytkin, osaan vaan sanoa takas: siitä lenkistä oli kuitenkin hyötyä, viimeisen kilsan juoksin kovaa vaikka olikin sen kasipuol jo takana ja koulujuttu oli ihan hyvä kun huomioi viimepäivien ahdistuksen. Lisäksi oli sunnuntai ja en yleensä opiskele kotona, mutta mikään paikka ei tietenkään ollut auki, joten jouduin vielä vastustamaan telkkaria ja nettiä ja ruokakaappia opiskellessani. Enkä ole syönytkään tänään liikaa!
Joten paljon riippuu päivästä, tätä blogitekstiä kirjoittaessa oli sellainen päivä, etten pystynyt noihin vastalauseisiin, tuo kriittinen ääni jyräsi täysillä yli. Toivottavasti saan taas muutaman paremman päivän.
Syöt miten sattuu -> ehkä kipeä vatsa, heittelevä verensokeri, huono fyysinen olo
VastaaPoistaviivyttelet asioita -> ne tulevat hoidetuksi hieman myöhemmin kuin jonkun tyypin sattumanvaraisesti päättämään aikaan, luultavasti olet ainoa(?) jota se haittaa
et ota yhteyttä kavereihin/sukulaisiin -> he elävät omaa elämäänsä, varmaankin miettivät välillä, mitä sinulle kuuluu
En näe noista seurauksena paskaa ihmisyyttä, ainoastaan noita asioita jotka luettelin, juttuja jotka kuuluvat elämään. Missä vaiheessa paska ihmisyys tulee mukaan kuvioihin?
Mun on vaikea nähdä itsessäni sekä hyvää että huonoa. Siispä yksittäinen inhimillinen puute tai virhe tekee musta kokonaan paskan: en pysty näkemään noita osina ihan hyvää ihmistä. Jos näen itsessäni huonon puolen, en pysty samalla hahmottaman hyviä ominaisuuksiani. Yksikin epäonnistuminen voi siis tehdä musta kokonaan huonon ihmisen. Hyvänä päivänä kykenen kuuntelemaan järkeäni sen suhteen, ettei virhe ollut kovin iso. Tietysti oikeasti iso moka tekee musta hyvänäkin päivänä paskan.
VastaaPoistaMm, tiedän mitä tarkoitat. Mulle oli vain iso juttu tajuta, että jos ylensyön, niin en olekaan ällöttävä läski paska, vaan ihminen, joka yrittää parhaansa selvitäkseen elämässä ja jolla ei ole toimivia ahdistuksenhallintakeinoja. Siis oikeasti, vaikka ahmimisesta tulee mieleen epänaisellisuus, kuvotus, mörkömäisyys, niin se on oikeasti vain keino olla kohtaamatta niitä tunteita, joiden kohtaamiseen ei ole aikaisemmin ollut voimaa. Tapa pitää pää kasassa kaiken tän pyörityksen keskellä. Ja muita tapoja ei oo yksinkertaisesti ikinä oppinut, jos on kasvanut tunnevammaisessa kodissa. Kun sitä alkaa katsoa tuosta näkökulmasta, itseä kohtaan alkaa tuntea myötätuntoa.
VastaaPoistaSit pitää uskaltautuakin niille vaarallisille vesille, eli alkaa kohdata niitä tunteita... :E
Mä oon viime päivinä työskennellyt sen asian parissa, että en välttämättä enää koskaan saa tukea mun perheeltä (vaan pelkkää lannistamista), jos alan työstää mun elämää siihen suuntaan mihin haluan. Mulla ei oikeasti ollut ikinä edes murrosikää, ei ollut tilaa etsiä itseä, koska isältä ois saanut turpaan ja äiti ois vetänyt ihan tappomarttyyrikuolemat. Joten nyt on aika tehdä isoja muutoksia elämässä, ja se jännittää.
Kyllähän mä periaatteessa tiedän, että selviytymiskeinoja ja täysin normaaleja reaktioita nää mun huonot ominaisuudet on, eikä mun pitäis tuntea niistä näin paljon syyllisyyttä. Mutta tunnepuoli muuttuu hitaasti, enkä usko että se hyväksyntä tulee hetkessä. Tosin uskon että sen pitää tulla, jos haluan koskaan eroon näistä. Eihän se nimittäin kivaa ole, että ahmii tai viivyttelee asioita (pahimmissa tapauksissa vuosia).
VastaaPoistaHassua, että sanoit ettei sulla ollut murrosikää, mulla on nimittäin ihan sama fiilis. Ei mua oltais lyöty tai mitään (luunappeja joo, muttei sillai pahasti), mutta äiti osas olla tosi pelottava ilmankin. Kun se oli vihainen sen ilmeestä näki, että oon tehny jotain tosi pahaa, ja se kyllä haluis lyödä. Niin en sitten kapinoinut, koska pelkäsin liikaa. Kestyin piilotteluun ja äidin pitämiseen edes kohtuullisen tyytyväisenä. Täysin tyytyväiseks sitä ei kyllä edes saanut. Tein mä asioita, jotka äiti laski kapinoinniks, ja kun niistä jäin kiinni tuli aika kohtuuttomia rangaistuksia.
Mitään poikkeavaa ei siis kannattanut tehdä. Enkä tehnytkään, isoimmat jutut oli suunnilleen meikkaus ja mustat vaatteet. Tosin tuli niistäkin sanomista: "pese naamas", "harjaa hiukses, en mä ton näkösen kanssa lähde mihinkään" (kunhan kokeilin hiusten tupeeraamista, myönnän ettei se ehkä ollut kovin edustavaa - mutta mä olin teini!), "onko järkevää näyttää pelleltä kun menee kouluun?"
Jepjep. Mulla meni tosi kauan tajuta, että mun äiti kontrolloi mua syyllistämisen kautta, epäsuorasti. Ja sillä on itsellä oma tahto ja seksuaalisuus ihan hukassa, sen takia ne piti varmaan tukahduttaa lapsistakin tuhahtelemalla, nyrpistelemällä nenää ja vihjailemalla huoraksi...
VastaaPoistaAhahah tuli muuten mieleen että koko mun elinaikanani varmaan lämpimin läheisyydenosoitus mun vanhempien välillä oli yksi jäykkä halaus. En koskaan nähnyt niiden edes suutelevan.
En tiedä mikä mun äidillä oli mennyt elämässä pieleen (paitsi että sen isä kai joskus löi, mitä en ois kyllä halunnut tietää - se oli kuitenkin mun isoisä, ja omalla tavallaan tärkeä ihminen), mutta aika samoja juttuja. Mun piti olla täydellinen tai en kelvannut. Ei äiti mitään suoraan sanonu, meni vaan ja teki uusiks asioita, jotka olin juuri tehnyt (esim. siivousjuttuja). Ja kyllä se kyseli multa sellaisista asioista, joita en ollut tehnyt: käytänkö huumeita tai petänkö miestäni.
VastaaPoistaMutta toi viimeinen on ihan täsmälleen sama kuin mulla, kerran oon nähnyt vanhempieni halaavan. En oo koskaan ajatellu, että ne rakastais toisiaan, ja pitkään luulin, että kaikkista avioliitoista tulee ajanmyötä yhtä tunteettomia. Ihmettelen mitä ne vielä yhdessä tekee, mutta kai se on helpompaa kuin erota, kun ne kuitenkin sietää toisiaan.
Mun vanhempia tais pitaa yhdessa lahinna asuntolaina. Mun aiti jaksoi aina voivotella, etta jos ne eroo, niin sitten me joudutaan muuttamaan kaksioon kolmen ihmisen kera (se, ma ja mun sisko). No vittu oltais muutettu saatana, vihasin sita niin paljon koska se ei saanut sita aikaiseksi. Oisin asunut vittu vaikka koirankopissa jos ei ois tarttenut katsella mun isaa. Mut joo, oon ma sen omassakin elamassani huomannut, etta paskasta suhteesta voi olla todella pelottavaa lahtea. Etenkin kun ei ole yhtaan oikeata laheista ystavaa, joka tukis eron aikana. Jos puolisonkin menettaa, sitten ei ole ketaan, mukamas... Ja en ma oikeasti tieda, millaista mahtaa olla 1950-luvulla syntynyt, ehka ne ajattelee etta erota ei saa ja piste. Lisaks, se mun paska suhde kesti kolme vuotta, varmaan on erilaista sit kun ollaan oltu jo viistoista vuotta yhdessa. :s
VastaaPoista