Aamuahdistus

Ahdistaa. Heräsin taas vaihteeksi masenukseen ja muuten on hillittömän paska olo. Liikaa asioita päässä. Opiskelujuttuja pitäis tehdä, tarkemmin sanottuna pitäis miettiä mitä mun tarvii kysyä yhden työn ohjaajalta. Pelkään että kyselen tyhmiä, pelkään etten ymmärrä vastauksia, pelkään ylipäätään koko ihmiselle puhumista, vaikka se vaikuttaakin ihan mukavalta. Oon syöny liikaa (tänään aamupalaksi 900 kaloria, ei vittu). Haluaisin viillellä, syödä lisää, paeta. Ahdistaa, kun tiedän etten tässä mielentilassa voi saada mitään aikaiseksi. Eikä mulla ole loputtomiin aikaa tälle. On helvetin yksinäistä, mutta en halua nähdä ketään. Ihmiset on ärsyttäviä, enkä edes osaa olla oma itseni niiden kanssa, tai ainakaan näyttää mitä tunnen.

Ja jostain tulee käsittämätön raivo, suuttumus heti kun pienikin asia menee pieleen. kirjoitan eri näppiksellä kuin yleensä, joten kirjotusvirheitä tulee vähän enemmän kuin normaalisti. Jokainen niistä saa mut hirveän ärtyneeksi, haluan heittää näppiksen seinään, hakata näytön palasiksi. Suututtaa. Eilen meinasin itkeä vain koska bussi ei odottanut (tuskin se ees huomas mua). Vähän aikaa sitten peruuntui kiva meno, eikä syy ollut kenenkään. Silloinkin suututti, mutta se tuntui turhalta, typerää ärsyyntyä, jos aihe ei ole kenenkään syytä, ei sitä silloin voi ärtymyksellä muuttaa.

Kelan maksamaa terapiaa ei ole enää montaa kertaa. Sitten jään yksin. Tai en ihan, jatkan mä siellä sen mitä itellä on varaa, eli kerran kuussa. Mutta jee, siinä menee ainut oikea sosiaalinen kontakti, jossa voin olla rehellinen. Toki täällä voin kirjoittaa kaikesta, mutta ei se ole sama. Oonhan mä tienny vaikka kuinka pitkään, että toi loppuu. Oon vaan tunkenu sen ajatuksen jonnekin, en ole halunnut käsitellä sitä. Eikä se näköjään enää halua pysyä poissa. Ahdistaa ajatus, että pitää odottaa aina kuukausi. Vituttaa, kun olen edelleen tällainen. Kukahan mulle joskus sanoi, lääkäri tai terapeutti tai joku, että terapia ois tarkoitus jatkaa senkin yli, kun on oireeton. Ainakin tollaisen käsityksen sain joskus. Mä en ole vaan ollut oireeton kun ehkä kuukauden kaksi kerrallaan, enkä juuri nyt varmaan yli vuoteen. Että se siitä tarpeeksi pitkään jatkuvasta terapiasta.

Tai ehkä oon vaan saanu liikaa, ehkä se että oon aina voinu ajatella, ettei terapia ole ihan heti loppumassa on vaan hidastanu mun etenemistä. Aina on voinu puhua akuuteista asioista, ei oo tarvinnu niin paljoa kaivella sitä, miksi reagoin asioihin niin kuin reagoin, miten selviäisin jatkossa paremmin. Vaikka oonhan mä noitakin asioita tajunnu. Ja yksi millä selviän on puhuminen. Kelle mä nyt puhun? Kelle mä uskallan edes myöntää, että oon ihan paskana enkä jaksa. Mulla on hiton syyllinen olo siitä, etten ole opetellut puhumaan mun miehelle, tai kellekään muulle. Toisaalta, enhän mä ole sitä kotoa koskaan oppinut, ei ihme että tämä on vaikeaa. Silti. Olen aikuinen ihminen, tiedän taustani, tiedän mikä auttaisi, tiedän ihan hirveän paljon asioita itsestäni ja sairauksistani. Ja kuitenkin jatkan piilottamista.

Tän kaiken vois ihan hyvin kestää, jos tarvis kokea syyllisyyttä. Jos voisin hyväksyä sen, että näitä paskoja päiviä tulee, enkä aina ole työ- tai opiskelukykyinen, niin tää ois paljon helpompaa. Mutta kun pitää vielä henkisesti hakata itseään tämän takia.

Opiskele, mene kirjastoon. Sun pitää nyt pystyä tähän, et voi istua koko päivää kotona itkemässä. Tajuatko millainen taakka olet kaikille, roikut vaan opiskelemassa puolipäiväisesti, nostat tukia etkä edes tee niiden eteen mitään. Ethän sä edes käy missään, sulla on ihan hyvin aikaa. Ei voi olla noin vaikeaa, otat vaan kirjan käteen ja luet. Mitä hittoa sä ylipäätään teet enää kotona yhdentoista aikaan. Suihkussakaan et ole vielä käynyt. Tässä menee kuitenkin tunti ennen kuin pääset ovesta ulos, kun jumiudut suihkuun ja valitset vaatteita ja meikkaat. Hampaatkin on pesemättä, etkä pessyt niitä eilen kertaakaan. Et muutenkaan ikinä hoida asioitas, vaikka netissä ehdit surffailla yhteen yöllä. Mikä hitto sussa on vikana, kun et osaa käyttäytyä niin kuin aikuisen pitäis?

Laatikko auki, mattoveitsi, viilto. Ajatukset ei enää pauhaa päässä, mieli ei huuda solvauksia nopeammin kuin niihin ehtii vastata. Nyt sitten olen sukat jalassa seuraavat pari viikkoa. Ei tuo edes ole kunnollinen jälki, en mä koskaan oo tehny syviä. Kai pitäis olla tyytyväinen. Mutta miksen osaa hiljentää itseäni muuten? Tekisi mieli tehdä toinen, mutta yksittäinen jälki on paljon vähemmän epäilyttävä.

Mitähän seuraavaksi? Opiskelemaan? Syönkö päivällä mitään? Jaksanko? Viiltäminen rauhoitti, mutta masennus jäi. Miksi minä? Ja kuitenkin mulla on asiat kohtuullisen hyvin. Entä jos tää kaikki on vaan mun asenteesta kiinni? Ois niin paljon helpompaa suhtautua ruummilliseen, yksiselitteisesti diagnosoitavissa olevaan sairauteen. Ja vielä jos se näkyis muille. Pyörätuolissa ei tarttis selitellä, että en osaa kävellä. Miten normaalin, jopa pärjäävän näköinen ihminen voi selittää uskottavasti, että en kestä stressiä?

Ei kai tässä yhteiskunnassa vaan ole hyväksyttävää olla hullu, vaikka mielenterveysjutut julkisuudessa paljon onkin. Ne tosin on vaan juttuja kouluampujista, narsisteista ja selviytyjistä. Entäs me, jotka eletään keskellä tätä paskaa juuri nyt? Me, jotka ei olla päästy ylös? Uskaltaisko joku kirjoittaa meistä? Uskaltaisko joku meistä puhua? Joku joskus uskaltaakin, Facebookissa on jaettu aika paljon muistiota otsikolla "Syrjäytetty - syrjäytymisvaarassa olevan nuoren näkökulma syrjäymiskeskusteluun". Hienoa, että joku uskaltaa puhua, ja vielä omalla nimellään. Minä en. Pelkään saavani vain syyttelyä, ehdotuksia lenkkeilystä ja terveellisestä ruokavaliosta. Ymmärtäkää hyvät ihmiset, että minä en halua paranemisneuvoja, haluan että kelpaan näin. Haluan että minua ei syyllistetä, ei pakoteta olemaan tuottava ja tekemään neljänkymmenen tunnin viikkoa. Sanokaa, että on ok tehdä sen mitä jaksaa, ja ehkä jonain päivänä pystyn tuohon.