Kiitos

Nyt se on edessä. Viimeinen Kelan maksama terapiakerta. Vuosien ajan olen vähintään viikottain (lomia lukuunottamatta) käynyt puhumassa, ja se on nyt tässä. Jatkan vielä suunnilleen kerran kuussa, jotain vieroitusaikaa kai kaipaan. Mutta kai sekä minä että terapeutti pidetään tätä jonkinlaisena loppuna. En tiedä mitä mun pitäis ajatella, missä kunnossa mun pitäis olla.

Tässä ajassa on tapahtunut paljon. Olen ollut täysin hukassa, itkenyt jokaista pientäkin epäonnistumista ja vahinkoa, olen nähnyt elämän yhtenä mustana möykkynä, tulevaisuuden pelottavana tuntemattomana, joka tahtoo vain musertaa minut. Olen viillellyt itseäni, aiheutanut palovammoja, mustelmia. Olen polttanut tupakkaa ja pilveä, olen syönyt liian vähän, olen työntänyt sormet kurkkuun, olen sylkenyt ulos syömätöntä ruokaa. Olen saanut paniikkikohtauksia, olen itkenyt koulun vessassa, olen käynyt päivystyksessä, olen syönyt lääkkeitä ja vieroittautunut niistä. Olen etsinyt vertaistukea, puhunut loputtomasti ja vaiennut sitäkin enemmän. Olen musertunut suruun ja itkenyt epätoivoani.

Olen tullut täysi-ikäiseksi, kirjoittanut ylioppilaaksi, päässyt opiskelemaan, hankkinut ensimmäisen työpaikkani. Olen opiskellut ja oppinut, olen tehnyt työtäni. Olen muuttanut pois kotoa, olen maksanut itse elämäni. Olen pysynyt pitkässä parisuhteessa. Olen tehnyt asioita, joita en koskaan kuvitellut uskaltavani. Olen ajatellut ja ymmärtänyt paljon itsestäni, maailmasta ja ihmisistä. Olen parantanut maailmaa, olen ollut idealisti ja turhautunut vääryyteen. Olen nähnyt vilauksen siitä, mikä saattaa olla minun paikkani maailmassa. Olen ollut epätodellisen onnellinen ja itkenyt vain siksi, että maailma on niin käsittämättömän ihmeellinen ja kaunis.

Olen tuntenut paljon. Olen tehnyt ja saanut asioita, joita en koskaan voinut kuvitella, niin hyvässä kuin pahassa. Olen siis ollut ihminen, nähnyt elämän molemmat puolet.

Kaiken tämän olen jakanut terapeuttini kanssa. Saattaa kuulostaa ehkä vähän säälittävältä, ystäväthän ovat elämän jakamista varten, mitä sitä terapeutilla? Kuitenkin jokin menneisyydessäni - kai vanhempieni puutteelliset taidot opastaa minua - teki minun kyvystäni käsitellä tunteita vajavaisen. Tarvitsin jonkun, joka ymmärtää sen, näkee etten tahallani reagoi asioihin liian voimakkaasti. Tarvitsin ihmisen, joka jaksaa kuunnella samat valitukset kerrasta toiseen turhautumatta, ja on aidosti iloinen onnistumisistani ja osaa ilmaista sen.

Nyt minun pitäisi pystyä itse tuohon. Ja käytän sanaa "pitäisi" tässä siksi, että oma kykyni hyväksyä tunteeni on olennaista, jotta voisin elää hyvää elämää - en tarkoita että tässä ajassa minun olisi pitänyt oppia tuo täydellisesti. Minulla on ihmisiä joille puhua, jos vain haluan. Minä tiedän mitä tarvitsen, tiedän milloin kaipaan myötätuntoa ja seuraa, milloin rauhaa ja tekemisten vähentämistä. Minun pitäisi vielä uskoa, että ansaitsen nuo asiat. Se on ehkä tässä vaikeinta, kun nyt pitää itse vakuuttaa itselleen, että valinnat oman itseni takia ovat hyviä eivätkä liian itsekkäitä ja pahoja. Minun pitää välittää itsestäni, en voi loppuelämääni hakea hyväksyntää ulkopuolelta.

Ymmärtäisinkö edellisen, jos en olisi käynyt terapiassa? Vai olisinko etsinyt hyväksyntää ja rakkautta jostain muualta, koskaan tajuamatta että en voi sitä ulkopuolelta saada tarpeeksi, jos sisimmässäni en usko olevani minkään arvoinen? Mistä sen tietää, oli mulla muitakin potentiaalisia hyviä apukeinoja kuin terapia. Silti en usko että olisin pystynyt samaan missään muualla kuin paikassa, jossa minun oli mahdollista säilyttää illuusio siitä, että tämä ihminen on vain minua varten, hänellä ei ole mitään muuta juuri nyt, en vie aikaa joltain muulta tekemiseltä. Uskon, että terapia on yksi elämääni eniten vaikuttaneista asioista.

KIITOS kaikille, joiden ansiosta terapiani oli mahdollista.

Kiitos sille ystävälle, joka rohkaisi puhumaan jollekin aikuiselle.

Kiitos sille koulukuraattorille, jolle uskalsin kertoa viiltelystä.

Kiitos sille terkkarille, joka sai mut nuorisopolille.

Kiitos niille ihmisille, jotka onnistuivat kerralla saamaan mulle sopivan terapeutin.

Kiitos kaikille mua hoitaneille lääkäreille, myös niille ärsyttäville.

Kiitos perheterapeuteille yrityksestä - meidän perhe ei vaan pystyny siihen.

Kiitos siitä, että nuorisopuolelta ei potkita ulos heti täysi-ikäistyttyä.

Kiitos HYKSille.

Kiitos sille lääkärille, joka määräsi ekat lääkkeet (vaikkei ne auttanukaan).
Kiitos apteekeille ja asiallisille farmaseuteille.
Kiitos sille lääkärille, joka kirjoitti B-lausunnot niin, että Kela myönsi kuntoutustuen.

Kiitos Kelalle.

Kiitos jokaiselle, joka on joskus maksanut veroja.

Kiitos terapeutille.

Kiitos Jumalalle.

Alkuperäinen kuva