Enter adventureland

Olen ollut tänään ahkera. Aamupäivällä luin pari tuntia opiskelumatskuja, sitten mietittiin ryhmätyötä reilu tunti ja nyt olen kolme-neljä tuntia tehnyt toista opiskeluhommaa. Jotenkin mua hämmentää nää hyvät päivät, kun menee kaksi ja puoli tuntia ihan huomaamatta tarttumatta ollenkaan häiriötekijöihin. (Tai kävin mä Facebookissa, mutta vain kysymässä neuvoja kaverilta opiskelujuttuihin.) Kunpa opiskelu oliskin aina tämmöstä flowta. Mietin silti, että onko tämä yhtäjaksoinen työnteko hyvä? Olisiko kuitenkin parempi pitää väkisin taukoja? Vai onko ok, että mä opiskelen kerralla sitten pidempään? Tää kuitenkin tuntuu toivan mulla, ainakin joskus. Ehkä mä voin antaa itseni tehdä näin niinä päivinä kun sujuu.

Latasin kyllä puhelimeen pomodoro-sovelluksen. Voi olla, että sitä tulee joskus käytettyä, ehkä sellaisina päivinä, kun ei kiinnostaisi tehdä hommia. Nyt kävi niin, että mietin että voisin käynnistää tuon, mutta se unohtui kun pääsin vauhtiin. Ei kai tarvi liian tiukasti sitoa itseään yhteen systeemiin, ei asioihin yleensä ole vain yhtä oikeaa tapaa. (Hei, hitto, mähän jopa uskon ton ku sanon, enkä rupea miettimään mikä olis täydellinen tapa.)

Halusin oikeastaan kirjoittaa miltä tuntuu nyt, kun olen mielenterveyden suhteen "omillani". Siis kun yhteiskunta ei enää siinä asiassa tue. Itseasiassa vähän sellainen tunne, kuin ois muuttanu pois kotoa. Olihan se kiva, kun joku huolehti, mutta oikeasti tiesin että pärjäisin kai jo ilmankin. Ja kai mulla on muutenkin vähän tollanen olo terapian vähentymisestä. Ihan kuin oisin muuttanu pois kotoa ja kävisin siellä välillä viikonloppuisin syömässä. Jossain vaiheessa täytyy lähteä, mutta ei sitä sidettä halua kokonaan katkaista.

Viimeinen terapia tuossa tiiviimmässä käyntitieheydessä oli, en oikeastaan tiedä millainen. Hämmentävä. Muisteltiin kaikkea vanhaa. Ja oishan sitä muisteltavaa ollu enemmänkin, olenhan ollut siellä satoja tunteja. Mua ei itkettänyt. Mulla ei ollut paha olla. Mua ei ahdistanut. Se oli hirveän mukavaa, ei tarvinnut lähteä "miten helvetissä selviän?" -ajatuksen kanssa kotiin. Vähän mua itketti ennen kuin menin sinne, mutta ei se ollut surua. Ehkä vähän ylpeyttä ja varmuutta, ja kiitollisuutta.

Vaikkei ollutkaan ihan ihan viimeinen kerta, annoin terapeutille pienen lahja-asian. Tein itse, kun se on aina jaksanut kehua kaikkea mitä olen tehnyt. En viitsi sen tarkemmin kuvailla mitä tein, mutta valinta ei ollut sattumanvarainen. Ei se mikään täydellinen esine ollut, itseasiassa omasta mielestäni vähän rumakin. Näin siinä vaikka mitä parannettavaa, mutta en kuitenkaan tehnyt toista versiota. Halusin ettei niitä ole kuin se yksi, en tee samanlaista edes itselleni. Ja halusin opetella kelpaamaan vähemmän täydellisenä, se on kuitenkin ollut niin iso teema muutenkin. Ja ei sillä oikeasti ollut väliä. Tein sen, koska halusin jättää jotain itsestäni ja ilahduttaa, ja terapeuttini kyllä tiesi sen, ja vain sillä oli väliä. Tein kortintapaisenkin, jotain pientä kirjoitin. Tiesin etten koskaan saisi mahtumaan korttiin tai edes kirjeeseen kaikkea, mitä haluaisin sanoa. Tai ainakin tulisi pitkä kirje.

Terapeutti itki vähän. Se oli oikeastaan hyvä, paljon paremmin tuollaisista asioista näkee, että välitetään, kuin siitä mitä sanotaan ääneen. Äänensävyt, eleet ja tekemiset on paljon tärkeämpiä. (Muistakaahan ihmiset tämä, ei sillä ole väliä mitä sanotte, vaan sillä että annatte välittämisen näkyä! Ja se näkyy kun uskallatte välittää, ei sitä tarvitse tietoisesti tuoda esiin.) Olo oli tosiaan vähän kuin muuttaisi kotoa. Tai kun menin yläasteelle. Silloin äitini itki vähän, ja ihmettelin, että miksi hitossa? Minähän tässä olen se, joka menee tuntemattomaan. Mietin joku päivä, kun oli katkera fiilis, että hiton paljon helpompaa sillä terapeutilla luopua tästä kuin mulla. Mutta ehkei sittenkään. Multa vähenee yksi puhukumppani joo, mutta terapeutilta häviää yksi seurattava elämä. Enhän mä tiedä siitä ihmisenä paljoakaan. Se kuulee nyt paljon harvemmin mitä mulle kuuluu, mä en koskaan tietänykään mitä sille kuuluu. Mä saan aina ottaa yhteyttä siihen, mutta se ei saa terapiansuhteen loputtua tunkea liikaa mun elämään. Sillä on paljon tarkemmat rajat kuin mulla. Ja jos toisesta on välittänyt, niin tuo ei ole helppoa.

Siihen nähden miten stressaavia opiskelujuttuja mulla nyt on, ja että terapiakin muuttui harvemmaksi, mulla on aika hyvä olo. Vähän pelkään kevättä, mutta toisaalta uskallan toivoa selviäväni. Mä luulen että mun stressi ja ahdistus on juuri nyt normaalin ihmisen tasolla. Mun tulevaisuudessa on isoja ja pelottavia asioita, mutta juuri nyt en panikoi tervettä ihmistä enempää. Varmasti tulee vielä vaikeitakin päiviä, mutta viimeisen viikon aikana olen tuntenut joidenkin asioiden naksahtavan oikeaan suuntaan. Kai tästä vielä elämä tulee.

We live in every moment but this one
Why don`t we recognize the faces loving us so

What`s God if not the spark that started life
Smile of a stranger
Sweet music, starry skies
Wonder, mystery, wherever my road goes
Early wake-ups in a moving home
Scent of fresh-mown grass in the morning sun
Open theme park gates waiting for

Riding the day, every day into sunset
Finding the way back home

Once upon a night we`ll wake to the carnival of life
The beauty of this ride ahead such an incredible high
It`s hard to light a candle, easy to curse the dark instead
This moment the dawn of humanity
The last ride of the day

Wake up, Dead Boy
Enter adventureland
Tricksters, magicians will show you all that´s real
Careless jugglers, snakecharmers by your trail
Magic of a moment
Abracadabra

Nightwish: Last Ride of the Day