How you hurt yourself on the outside, to try to kill the thing on the inside.

En saanut tänään mitään aikaiseksi. Söin ja istuin sohvalla, ja söin ja söin ja söin. Olen syönyt ihan liikaa. Toissapäivänä yli 3500, eilen yli 3000, tänään yli 2700. Ällöttävä olo. Ja haluan vain syödä lisää. Olen kohta lihonut takaisin kaiken minkä olen taistellut pois. Enkä ole ede liikkunut kunnolla, en ole jaksanut lähteä mihinkään. Tänään kävin lyhyellä kävelyllä. Se kyllä vähän paransi oloa, huomenna haluisin juoksemaan. Ku ei vaan satais. Nyt ois ainaki tankattu tarpeeks kympin lenkille. Mutta en tiedä. Vaikka nyt illalla olo on vähän parantunut viime päivistä, en ole yhtään varma huomisesta. Olen miettinyt mikä olisi huomiselle tarpeeksi tekemistä, mitä jaksaisin. Lista ei ole pitkä.

Koko päivän olen vahdannut blogia, jos olis kommentteja. Olen pitänyt facebookin chattia auki, jos joku ois halunnu puhua. Minähän en halua olla vaivaksi, joten en keskustelua aloita. Toisaalta sit ne ihmiset haluis tavata ja en jaksa. Chatissa on paljon helpompi jutella. Ei tarvi yrittää katsoa silmiin ja on paremmin aikaa miettiä mitä sanoa. Ei tarvi ostaa aikaa sanomalla "emmä tiiä". Varsinkin mun terapeutti on varmaan ihan kyllästyny kuulemaan tota, tuntuu että hoen sitä koko ajan. Tarvin aikaa järjestellä sanomiseni, ja lisäksi toi on helppo tapa alkaa puhua. Mulle käy joskus niin, että kun en hetkeen sano mitään, on ensimmäisen sanan sanominen tosi vaikeeta.

Etsiskelin netistä masennus-chattia. Löysin yhden lupaavan, mutta jostain syystä se blokkas mut joka kerta ku yritin liittyä. Siinä etsiskellessäni törmäsin kuitenkin sivuun nimeltä Compassion Pit. Se on chatti, joka yhdistää kaksi ihmistä: toisen jolla on puhuttavaa, ja toisen joka haluaa kuunnella. Juttelin parin ihmisen kanssa. Molemmat oli sitä mieltä että vaadin itseltäni liikaa, ja ei mikään ihme että nyt on paska olla. Ja ettei tää ole mun vika. Paljon asioita, jotka kyllä tiedän, mutta jotka mun vaan pitää kuulla toisilta uudestaan ja uudestaan. Mun oli vaan vaikea mennä jopa tonne puhumaan, vaikka ihmiset siellä on ihan täysin vapaaehtoisesti kuuntelemassa. Silti tuntui ettei mulla ois oikeutta, etten sais häiritä, ja ettei mulla oikeesti ole mitään valittamista. Mutta hyvä että löysin paikan, joka on aina auki. Olen kyllä luonut itselleni myös Tukinettiin tunnukset, mutten ole siellä tehnyt vielä mitään. Saisi kai kirjoittaa vapaasti ja joku vastaisi, ja joinan päivinä ois livetukeakin. Ja oli siellä joku foorumi. En vaan uskalla olla vaivaksi. Mutta pakko mun on ollu etsiä jotain, missä voin puhua sitten kun terapia vähenee. Kun en kerta tutuille uskalla.

Tein tänään ihan pienen viillon. Tällä kertaa vähän naarmua syvempi, mutta ei kovin iso. Eikä juuri vuotanut. En edes tiedä miksi, ei ollut akuuttia paskaa olo. Luin vain jotain tekstiä, missä viiltelystä mainittiin, ja ajattelin että kun olen koko päivän kerta halunnut, niin miksei. Älytöntä. Ja tekisi mieli tehdä lisää. Mutta en jaksa piilotella. Käytän muutenkin vain paikkoja, jotka on helppo pitää poissa katseilta. Jalkaterät, aina voi käyttää sukkia. Lonkat ja lantio jää alushousujen alle, varsinkin kun on menkat ja alushousut käytännössä jatkuvasti päällä. Ei tarvi miettiä että mitä jos aamulla en olekaan peiton alla ja mies sattuu näkemään kun arvet kun on herännyt ennen mua. Säälittävää. Ois paljon helpompaa, jos mustelmat ajais mulle saman asian, niille ei kysellä selityksiä. Tai voi sanoa ettei tiedä mistä ne tuli.

Kello on taas ties mitä. Vois käydä nukkumaan. Tai ainakin mennä lukemaan.

Girl, Interrupted (otsikko, kuva), American Beauty (kuva)