Tavoitteita

Ajattelin kirjoittaa miten loppupäivä meni aamun hajoilun jälkeen. En ole pitkään aikaan itkenyt niin paljon kuin tänään aamulla. Ja olin ihan oikeassa ennustaessani, että tuntisin sen vielä illallakin. Kahdeksan aikaan olin ihan väsy, mutta en vielä halunnu nukkumaan, halusin vielä kirjoittaa.

En viettänyt erityisen raskasta päivää, sain itseni vakuutettua, että aamuisen hajoamisen jäljiltä ei kannata tehdä mitään liian isoa. Vaikeaahan se on olla tekemättä juuri mitään tuntematta syyllisyyttä, ja nyt illalla kun voimat vähän palailee, on vaikeampi asennoitua siihen, että tuli vietettyä vähemmän tuottoisa päivä. Kuitenkin siivosin astiat ja roskat ja pesin vähän pyykkiä. Ja koulujuttuja edistin yhden sähköpostin verran. Keittiön tasoa pyyhkiessäni mietin, että mun tarttee kai oikeesti ruveta asennoitumaan erilailla. Mä en voi jatkaa isojen suorituskokonaisuuksien miettimistä, mä en voi vaan elää hakeakseni muiden hyväksyntää. Mun tarttee löytää oma hyväksyminen, ja mä tiedän jo, ettei se onnistu pyrkimällä täydellisyyteen. Mun täytyy madaltaa mun tavoitteita, seurasi siitä sitten mitä hyvänsä. Jos en tee noin, palan loppuun - en ehkä heti, mutta varmaa on, että niin käy, jos en muuta jotain.

Mun pitää löytää hyvät puolet mun joskus neuroottisista tavoista. Mä teen listoja jatkuvasti. Mielessäni, paperilla, puheessa, koko ajan. Mun pitää ruveta joka päivä tekemään lista sen päivän tavoitteista. Ja kyllä mä joskus noin teenkin, mutta niiden täytyy olla realistisia. Mun täytyy tyytyä vähempään. Mun lista ei voi olla: "opiskele kahdeksan tuntia tuottavasti, käy lenkillä, tee ruokaa, siivoa". Tuossa on liikaa. Pelkkä kahdeksan tunnin opiskelu on liikaa. Ja mun täytyy huomioida kuinka stressaavia noi asiat on. Mitä isompi stressitekijä on mukana, sen lyhyempi sen listan pitää olla. Vaikka se superstressaava asia kestäiskin vaan viis minuuttia. Siihen valmistautumiseen menee kuitenkin energiaa ja aikaa. Ja mun pitää olla tarkempi mun opiskeluvaatimuksissa. Pelkkä tuntimäärä ei ole hyvä, jään sitten kuitenkin miettimään käytinkö koko ajan oikeasti opiskeluun ja saavutinko oikeasti tavoitteet. Ei, mun tavoitteiden täytyy olla sivumääriä, tietyn artikkelimäärn etsimistä, tiettyjen asioiden kirjoittamista tai oppimista. Kun ne tavoitteet on tarkkarajaisia, mä tiedän milloin olen saavuttanut ne.

Vaikeuksiakin tässä on. Esimerkiksi deadlinet koulujutuissa. En voi vain suunnitella päivää kerrallaan, mulla täytyy olla myös kokonaissuunnitelma, muuten voi olla että jään liikaa jälkeen. Kokonaissuunnitelman tekeminen on tosi ahdistavaa, en halua edes ajatella asiaa. Silloin on pakko ajatella koko isoa työtä, ja valtava työmäärä alkaa ahdistaa. Tuollaisen kokonaissuunnitelman tekeminen on juuri niitä asioita, joiden lisäksi en voi paljoa muita tavoitteita asettaa. (Meinasin kirjoittaa "vaatimuksia", mutta yritän olla positiivinen ja vähän kiltimpi itselleni.) Tiedän myös, että päivät, joina tavoitemäärä on pieni, mutta ahdistava, tulevat olemaan vaikeita. Musta varmasti tuntuu siltä, että en ole tehnyt tarpeeksi ja että vielä pitäisi tehdä jotain. Mulle tulee vaikeuksia lopettaa tekeminen, tai ainakin sen ajattelu, että pitäisi olla tekemässä jotain. Mun täytyy opetella sanomaan itselleni, että riittää, olen tehnyt tarpeeksi. Se on hiton vaikeaa, varsinkin kun yhteiskunta ympärillä painostaa suorittamiseen kellon ympäri.

Vähemmän tekeminen vaatii enemmän voimaa ja rohkeutta kuin jatkuva puurtaminen. Omien rajojen huomaaminen, ja ennen kaikkea niiden mukaan toimiminen on tosi haastavaa tällaiselle ylisuoriutujalle. Mun täytyy kuitenkin oppia. Mun täytyy taistella sen syyllisyyden läpi, mikä seuraa kun tavoittelee vähempää. Ja tää ei ole sellainen syyllisyys-täytyy. Tämä on jos haluan pysyä jokseenkin järjissäni ja elää vielä joskus tyytyväisenä -täytyy.

Mulla on ollut tapana ajatella, että jos ei pyritä täydellisyyteen, ei koskaan voida onnistua. Jos emme pyri nollatoleranssiin ja täydellisiin parantumisiin ja muuhun utopiaan, emme voi koskaan saavuttaa todellista hyvinvointiyhteiskuntaa tai henkilökohtaisia onnistumisia. Idealismi on hyvästä, se ajaa parempaan. Mä yritän muuttaa itseäni vähän pehmeämmäksi tuon suhteen. Olen edelleenkin sitä mieltä, että idealisteja tarvitaan. Kuka muu jaksaa huolehtia toivottomasta tapauksesta? Jos ei usko omilla teoillaan olevan väliä, ei niitä jaksa tehdä, siksi tarvitaan idealisteja. Mutta perfektionismi on turhaa. Se aiheuttaa toivottomia tapauksia. Sen sijaan, että pyritään täydellisyyteen, pitäisi pyrkiä aina ensisijaisesti omaan ja toisten hyvinvointiin ja terveyteen. Ja tuo se vasta idealistiselta kuulostaakin. Ajatus katkesi, liikutuin hieman liikaa. (Tuntuu itsekkäältä ja omahyväiseltä sanoa, että oma kirjoitus saa itkemään, mutta niin nyt kävi.) En halua, että kovetun. En halua, että multa viedään pois mun naiivi toivo paremmasta maailmasta. Olen viherpiipertäjä, pasifisti, kommari. Olen haihattelija ja taivaanrannanmaalari. En jaksaisi tätä elämää muuten. Älkää viekö multa mun lapsellista uskoa parempaan. Älkää lyökö mua maahan ja käskekö olemaan realisti. Realisti harvoin muuttaa maailmaa, eikä ihme, ei kai sitä jaksa yrittää, jos näkee kaikki esteet.

Tänään yritin elää tuon päivän tavoitteet -ajatuksen mukaan. Tavoitteet oli: tee edes yksi koulujuttu, siivoa astiat ja roskat, pyyhi keittiön pöydät ja pese koneellinen pyykkiä. Ja älä laske kaloreita, jokin haaste piti olla. Tavoitteet saavutettu, joskin on vähän sellainen olo, ettei viimeinen ollut hyvä juttu. Vähän ahdistaa, että paino on taas matkalla ylös. Huomenna luultavasti lasken kaloreita. En oikein osaa suhtautua painoon ja ruokaan nyt, musta tuntuu että mua revitään siinä suhteessa kahteen ihan eri suuntaan, enkä osaa valita puolta. Huomisen tavoitteet: tee eväät kirjastoon, ole kirjastossa ennen puolta päivää, opettele uuden tietokoneohjelman käyttöä (tarkempikin suunnitelma on, mutten sitä tässä kirjoita), kirjoita yksi osa tutkielmaa, jos ohjelman opettelulta jää aikaa, tarkista sählöposti, ja vastaa, jos on tullut opiskeluun liittyvää viestiä, pakkaa keskiviikon tavarat valmiiksi.