Yliherkkyydestä

Tänään olen taas vaihteeksi käynyt pohjalla. On ollut hetkiä, kun masennus on saanut mut vaan istumaan paikallani ja tuijottamaan ei-mihinkään. Rintaa puristi, tai oikeastaan koko yläkroppaa. Nyt pahin on ohi, mikä on oikeastaan aika hämmentävää, koska on ilta ja olen syönyt liikaa. Siis omasta mielestäni.. Oikeasti olen syönyt täysin normaalin kalorimäärän, siinä pari tonnia. Mutta tämän päivän tentin, rankan masennuspäivän ja ei ehkä niin kevyen terapian jälkeen en vaan jaksanut pysyä kuosissa. Ja ehkä halusinkin syödä. Kyllä mä tiedän että mun pitäis. Kalorivaje ei auta masennukseen. Lisäksi jos vielä laihdun, alkaa ihmiset kysellä sellaisia asioita, joihin en tahdo vastata. Silti tuntuu vaikealta, pelkään että lihon. Olen hetkittäin kohtalaisen tyytyväinen, mutta en usko että isompikokoisena olisin.

Nyt ei ollut tarkoitus pohtia painoa ja syömisiä. Oon tänään miettiny lähinnä masennusta ja omaa herkkyyttäni. Masennusta olen kerrankin yrittänyt miettiä rakentavasti. Se on vaikeaa, on paljon helpompi jäädä vaan vellomaan ja ajatella ettei asialle voi mitään. Eikä sille aina voi, pahimmalla hetkellä kun ei tosiaan jaksa edes liikkua, saati yrittää piristää itseään. Enkä tiedä tarviiko silloin - jos vaan on aikaa, niin ei paikallaan olemisessa sinänsä ole mitään pahaa. Mutta ne hetket kun on jossain korkealla, ja mielessä käväisee ajatus hyppäämisestä, ne on pelottavia. En mä halua hypätä, mutta mä en silti pääse noista mielikuvista. Ja sekään ei ole kivaa, kun tuo edellä mainitsemani käsittämätön väsymys ja halu vain istua iskee kävellessä jossain. Illalla sateisessa lähiössä ei voi istua maahan puoleksi tunniksi.

En vaan tiedä kuinka paljon mun pitäis ottaa tästä omalla vastuulleni, ja kuinka paljon saan olla uhri. Pelkkä uhriutuminen ei tietenkään johda mihinkään, se vaan on helpompaa. Masennuksen ravistaminen irti on raskasta. Vaikka masennus on saanut kansantaudin aseman, aistin silti ihmisissä sellaista "ota nyt vaan itseäs niskasta kiinni" -asennetta. Ja nyt tukahdutan valtavan määrän itsekritiikkiä ja syyllisyyttä: en voi vain päättää, että ei masenna. Luulen, että oma positiivinen asenne voi helpottaa, mutta masennuksesta on on mahdotonta parantua vain tahtomalla. Pitää ymmärtää mistä se tulee, ja vielä sen jälkeen tehdä elämästään sellainen, että se ei enää aiheuta masennusta. Varsinkin jälkimmäisen suhteen olen vielä erittäin vaiheessa, ja se johtuu paljolti syyllisyydestä ja heikosta itsetunnosta. On vaikea haluta muuttaa sellaisen ihmisen elämää, josta ei osaa ajatella kauheasti hyvää. Lisäksi osa muutoksista vaatii sitä, että puhuu omasta puolestaan, vaikka se vähän loukkaisikin toisia tai aiheuttaisi mielipahaa. Terve itsekkyys on mulle tosi vaikeaa.

Tiedän kuitenkin, että on asioita, joilla saan parannettua mielialaani - tietyissä olosuhteissa. Ihmisten seura voi auttaa, mutta yleensä se vaatii sen, että on vain yksi ihminen mun lisäksi. Porukassa tulee helposti ulkopuolinen olo. Lisäksi sen ihmisen pitäis olla mun kanssa silloin, ei puhelimen. Jos kaverin seurassa joutuu vastaamaan puhelimeen tai lähettämään tekstarin, on mun mielestä kohteliasta sanoa miksi pitää heti vastata. Toki ihmisillä on yksityisiä asioita, mutta pelkkä puhelimen näpyttäminen toisen seurassa, varsinkin sovitussa tapaamisessa, on hyvin ikävää. Yksi tuttu harrastaa tätä, ei yleensä sano edes että sori. Sama tyyppi peruu tapaamisia useammin kuin niihin ilmestyy. Silti se on se ihminen, joka eniten jaksaa olla muhun yhteydessä, vaikka mä en otakaan yhteyttä. Mutta toisen ihmisen kanssa voin myös hetkeksi unohtaa pahan olon. Mun sisko ja mun mies on tässä parhaita, eikä ne edes tiedä sitä. Joskus ei edes tarvitse tietää, mitä sanoa toiselle, tai edes että tämä kaipaa piristystä, ja voi silti olla avuksi.

Ihmisiä en silti jaksa aina nähdä, tai ainakaan järjestää asioita niin että näkisi toisia. Telkkari voi joskus auttaa, erityisesti hömppäohjelmat. Mulla ei saa olla liian paha olo, etten vajoa itsesääliin, mutta muuten toisten ihmisten iloisuuden katsominen saa mut hyvälle tuulelle. Otan helposti toisten tunteet itselleni, myös ruudun läpi. Nyt syksyllä olen katsellut Talent Suomea, ja mä oon hymyilly ja itkeny nauranu ja ollu iloinen kun ihmiset on iloinneet. Toki suru ja pettymyskin tarttuu helposti, mutta Talent on siitä hyvä ohjelma, että se korostaa niitä onnistujia. Toinen, vielä hömpempi mielialanparannusohjelma on jenkkiläinen Hurja remontti (taitaa olla alkukielellä Extreme Make Over: Home Edition). Se missä jollekin perheelle rakennetaan uusi talo, kun niiden vanhassa on jotain vikaa ja niillä on jotain vaikeuksia (sairaita lapsia, yksinhuoltajia..) eikä oikein rahaa. Ja sitten ne saa uuden ylihienon talon, suomalaiseen maku toki vähän liioittelevan, mutta kuitenkin. Ja ne on niin iloisia. Hävettää myöntää, että liikutun ja vollotan kun katson tollasia ohjelmia, mutta musta on vaan ihanaa kun ihmiset saa jotain hyvää.

Ja tuosta herkkyydestä mun piti puhua. Siinä on hyvät puolensa, kuten toi että telkkari voi parhaimmillaan nostaa mielialaa huomattavasti. Toki myös päinvastainen vaikutus tulee helposti. En haluaisi kehua itseäni, mutta omasta mielestäni aistin helposti toisten ihmisten mielialat ja tarpeet. Mukaudun muiden tarpeisiin. Olen luonnostani arka, mutta toisen ollessa arempi muutun itse rohkeammaksi. Porukassa otan sen roolin, joka näyttäisi puuttuvan. Reagoin myös vahvasti toisten negatiivisiin tunteisiin, pelästyn ärsyynnystä, itken kun mua kritisoidaan (ainakin jälkikäteen), menen lukkoon päällekäyvästä käytöksestä. Haluan sovitella, jos ihmisten välillä on jotain kränää, haluan olla kaikkien puolella. Olen parhaimmillani yhden ihmisen kanssa, koska yhden ihmisen tunteisiin on helpompi reagoida kuin monen, ja haluan kuitenkin huomioda kaikki. Paitsi ne, jotka on ollu ilkeitä mulle - siis tarkoituksella.

Mua hävettää mun herkkyys. Liikutun helposti leffoista, puheista, taiteesta, koiranpennuista, pikkulapsista.. Ihan mistä vaan oikeestaan. Itken helposti, tai itkisin jos antaisin itseni itkeä. Hävettää kun silmät kostuisi vähän joka asiasta. Tähän mennessä elämää olen oppinut, että itkeä ei oikein saa, ellei joku ole kuollut tai syntynyt. Se on noloa. Ja mä en tarkoita että ajattelen itse näin, musta on hienoa kun joku oikeasti uskaltaa näyttä liikuttumisensa. Mä olisin onnellisempi, jos uskaltaisin, jos osaisin nähdä sen vahvuutena. Ja mä tiedän että se voi olla, mä tiedän että jos osaisin ja uskaltaisin hyödyntää tätä, voisin olla jotain ihan hyvää, mun elämällä vois olla väliä. Mutta mä en uskalla näyttää herkkyyttäni, mua hävettää itkeä edes pimeässä leffateatterissa vaikka toiset olis metrien päässä.

Mua on vaan käsketty kasvattamaan paksumpi nahka, olla välittämättä siitä mitä muut sanoo, unohtaa, antaa olla, ja olla ottamatta asioita itseeni. Hyvin harva ihminen on rohkaissut mua näyttämään tunteitani. Miksi mun pitäis olla vähemmän herkkä? Miksi on mun vika kun loukkaannun, miksei sen toisen joka ei ole osannut lukea mitä mä kestän? Miksi lapsille sanotaan, ettei leikistä saa suuttua? Miksei opeta, että kaikille se leikki ei ole leikkiä, kaikki ei kestä samoja asioita? On ilmeisesti ihan ok, että toiset pyörtyy neulanpistosta ja toisille verenluovutus on pikkujuttu, mutta henkisiä asioita kaikkien pitäis kestää samalla tavoin. Miksi on heikkoutta olla herkkä? Miksi ainoa kunnollinen ihminen ei koskaan murru? Taiteilijat tosin tuntuu saavan luvan herkkyyteen, mutta niitä kuitenkin pidetään vähän kummallisina ja etäisinä. Saako ihan tavallinen aikuinen ihminen itkeä junassa koska on väsynyt? Ja saako sitä lohduttaa? Kunpa herkkyys olisi hyväksyttävämpää ja kunpa ihmiset uskaltaisivat huomata. Kunpa tunteiden näyttäminen ei olisi varuttu vain lapsille ja hulluille.