Syyllisyys

Tiedättekö miltä tuntuu herätä masennukseen? Herätyskello soi, ja ensimmäinen ajatus mielessä on epätoivoinen "ei, mä en jaksa!" Rinnan päällä on valtava paino ja pelkkä sängystä nouseminen on mahdoton tehtävä. Herätys torkulle ja takaisin peiton alle. Kello soi uudestaan, sydän tykyttää säikähdyksestä. Taas torkkua. Ja seuraavallakin kerralla. Tunnin ajan torkutan herätystä, en tahdo nousta, en tahdo kohdata velvollisuuksia, eilisten vieraiden jäljiltä sotkuista keittiötä, vaakaa ja todistusta siitä, että olen syönyt viimeiset neljä päivää kuin sika. Eilisiä tarjoilujakin oli jäljellä, aamupalaksi melkein neljälläsadalla kalorilla niitä. Tästä piti tulla vähäkalorinen päivä. Piti syödä paljon kuituja, että saaan mahdollisimman pian pois kropasta eiliset paskaruuat. Vittu kun oisin eilen uskaltanu isosta apteekista ostaa laksoja, lähiapteekista en viitsi.

Ei tuo ruoka-ahdistus ole se isoin juttu nyt, siitä on vain helpompi kirjoittaa. En meinaa purskahtaa itkuun, niin kuin kaikkea muuta ajatellessa. Mun pitäis tehdä koulujuttuja, mutta en jaksa. On niin paska olla, mä inhoan tätä. Ärsyttää, kun en pysty avaamaan kirjoja, etsimään netistä tietoa tai katsomaan sähköpostia. Ahdistaa. Mä oon tarpeeks fiksu tehdäkseni noi koulujutut, en epäile älyäni (mikä sinänsä on kai saavutus), mutta en silti pysty. Enkä edes lietsonut itseäni tähän mielentilaan, heräsin tämän kanssa. Mä en jaksais olla ihan vaan tän armoilla, mä en jaksais että on tuurista kiinni pystynkö opiskelemaan. Mä en jaksa olla puolikuntoinen. Enkä mä jaksa nyt yrittää piristyä, mä en jaksa ajaa tätä tunnetta pois. Saan sentään itkettyä, pitkästä aikaa kunnolla. Tiedän vaan, että se väsyttää, ja tunnen varmaan vielä illallakin kropassani että olen itkenyt.

Sen lisäksi että masentaa ja ahdistaa ja itkettää, kuulen mielessäni mitä ihmiset sanoisivat musta. Tiedän että on sellaisia tyyppejä, jotka uskovat masennuksen olevan heikkoutta, jotka käskisivät vaan ottamaan itseään niskasta kiinni ja ryhtymään töihin, lähtemään ulos (aurinkokin paistaa). Ja vaikkei kukaan sano mulle noin, eikä ole sanonutkaan, kuulen nuo asiat niin kuin joku olisi tässä oikeasti niitä huutelemassa. Ja tuntuu todella pahalta, tunnen olevani surkea ihminen, täysin turha yksilö vain tuhlaamassa yhteiskunnan varoja. En ole valmistunut tavoiteajassa, en tiedä pääsenkö edes lähelle, en tee kovinkaan paljoa töitä, olen käynyt vuosikausia terapiassa, enimmäkseen yhteiskunnan varoilla. Tunnen olevani pohjalla, yhteiskunnassa minua vähemmän arvostetaan vain laitostuneita mielisairaita, päihderiippuvaisia ja rikollisia - ja edellisistä syistä työttömäksi jääneitä. Minä en ole mitään. Enkä usko, että minusta koskaan tuleekaan mitään.

Mutta minua ei katsota pahasti, jos minut näkee kadulla. Minua ei pidetä huonona opiskelijana. Osaan antaa itsestäni hyvän kuvan. Silloin kun opiskelen, teen työtä huolellisesti. En tietenkään kerro muille, jos en saanut opiskeltua ahdistukselta ja itkukohtauksilta - saatan kuitenkin mainita kun olen onnistunut lukemaan tenttialuetta ja tekemään muistiinpanoja. Vaikutan ihan hyvältä opiskelijalta. Töissä en saa juuri koskaan työkavereilta negatiivista palautetta, mulle on jopa sanottu että on kiva tulla töihin, jos tietää että mä olen siellä - tietää että asiat sujuu. En minä kerro työkavereille, kuinka vaikeaa sinne töihin on joskus raahautua. Saatan sanoa, ettei olis huvittanut, kun on niin hieno päiväkin, mutten koskaan kerro totuutta. Lisäksi vaikutan täysin tuntemattomillekin ihan asialliselta - pukeudun melkein aina siististi ja yhteensopiviin, ihan nätteihin vaatteisiin. Meikkaan, mutten omasta mielestäni liikaa tai suttuisesti. Hiukset saattaa joskus olla vähän takussa tai märät, mutta aina puhtaat. Se mitä muut näkee ei ole totta. Mä pidän yllä kaunista kulissia, hyvää valaistusta, menestyvän ihmisen rooliasua. Jos joku tajuaakin, ei se ole sitä mulle sanonut.

Tää on huono päivä. Vatsaan sattu, on kylmä, on kuuma. Lattia näyttää vinolta ja ajoittain näyttää siltä kuin se mihin katson hengittäisi mun hengityksen tahdissa. Vino lattia on uus juttu, seinien olen nähnyt hengittävän ennenkin. Dissosioin, kädet tuntuu vierailta, ja teen enemmän kirjoitusvirheitä kuin yleensä. Ja mun pitäis opiskella! Tuntuu niin pahalta, että melkein fyysisesti sattuu. Ja mä en voi tälle mitään, mä en voi mitään muuta kuin odottaa, että tää menee ohi. Ja mä en tiedä kuinka paljon mun pitäis itse yrittää. Jos en yritä yhtään, tuntuu pahalta. Entä jos voisinkin muuttaa tätä vähän? Eikö mun saamattomuus ole silloin mun syytä, kun en tee kaikkeani ollakseni taas opiskelukykyinen? Olis niin paljon helpompaa, jos voisin olla varma, etten voi tälle mitään. Saisin odottaa, että tää menee ohi. Kuin oisin vaan hetken hengästynyt, pitäisi odottaa että pystyn taas hengittämään normaalisti. Kunpa voisin varmasti tietää, että tää menee ohi, jos vaan annan itseni maata sohvalla ja en yritä väkisin. Voisin jopa oppia elämään tän kanssa. Masennus tai ahdistus ei ole se pahin juttu, vaan syyllisyys noista. Syyllisyys siitä, ettei pysty olemaan normaali, ettei kolmenkaan vapaapäivän jälkeen ole energiaa opiskeluun.

Mä en niinkään halua parantua kuin hyväksyä tämän. Se ei vaan ole sallittua, mä en olis tuottava ihminen, jos antaisin itseni olla masentunut aika ajoin. Parantumatta en pysty täysipäiväiseen työhön, ainakaan kovin pitkäaikaisesti. Mutta jos mä voisin hyväksyä tän, jos mä voisin luottaa siihen, että vaikka on päiviä jolloin en jaksa muuta kuin itkeä, ne menee ohi, voisin tehdä työtä. Voisin jaksaa ilman saikkuja, varmaan pääsisin nopeammin ohi näistä päivistä. Syyllisyys tekee tästä moninkertaisesti pahempaa. Jos julkisuudessa puhutaan mielisairauksista, sävy on se, että ihmisten tulee parantua niistä. Onko mielisairaus sellainen, josta voi parantua? Onko se sairaus, joka tulee, ja menee hoidolla pois, jokin väliaikainen niin kuin flunssa? Vai onko se niin kuin murtunut luu, se pitää paikata ja tukea kunnes se on kasvanut takaisin yhdeksi? Luusta näkee kun se on murtunut kerran, siitä ei saa ihan samanlaista kuin ennen, mutta käytännössä toimivaksi sen useimmiten saa. Tai ehkä tämä on kuin syöpä, voidaan luultavasti saada parannettua, mutta uusimisriski on olemassa. Tai niin kuin jokin parantumaton sairaus, jonka kanssa pitää vain elää, ja jota voi hyvällä tuurilla hallita. Luultavasti riippuu ihmisestä ja siitä mikä mielisairaus sattuu olemaan. Olisi vaan kiva tietää, millainen tämä mulla on, että osaisin asennoitua tähän oikein. Jatkuva yritys parantaa jotakin, jota ei voi, aiheuttaa paljon pahemman olon kuin parantumattomuuden hyväksyminen.

En enää itke, mutta en ole täysin kuivillakaan. Ei ole sietämätön olo, mutta olen rajoilla. En tiedä mitä mun pitäisi nyt tehdä. Pitäisikö mun tehdä ihan vähän opiskelujuttuja, jotain pientä? Vähän siivota, kerätä vaikka roskat pöydältä? Mitä mun pitäisi tehdä niin, etten yrittäisi liikaa, mutten myöskään alisuoriutuisi? Pelkään tekeväni liian vähän, joten useimmiten päädyn tekemään liikaa. Taas syyllisyys. Mun elämä olis parempaa ilman sitä. Jos voisin päästä siitä, suostuisin elämään masennuksen kanssa koko loppuikäni.

Lopuksi pieni vähennys syyllisyydelle, yritys hyväksyä itseni vähän vetäytyvänä ihmisenä: Youtube-video "Susan Cain: The power of introverts". Hyviä juttuja.