Yksinäisyysahdistus

Ahdistaa. On musertavan yksinäinen olo, kaipaan ihan hirveästi huolenpitoa, huomiota, rakkautta. Tunnen olevani ihan kamala ihminen, kun mies ei riitä viemään tätä pois. Mä tiedän että se välittää musta, miksi se ei riitä? Miksi en osaa tuntea yhteyttä toisen ihmisen kanssa? En kenenkään. Ihmisten näkeminen tuntuu turhalta, kun siitä ei jää mitään käteen.

Tiedän että vasta kirjoitin yhden tekstin. Tuli kuitenkin tarve kirjoittaa lisää, kun ahdistus ja yksinäisyys tuli pintaan. Luin jonkun toisen blogia, kuinka se on osastolla. Olin kateellinen, jollakin on koko ajan ihmisiä ympärillä, joku määräämässä mitä saa tehdä. Kaikki oma valta otettu pois. Mä kaipaan sellasta, oon väsyny olemaan aikuinen ja vastuullinen. Haluaisin paikkaan, jossa voisin olla rauhassa, jossa voisin huutaa ja kapinoida ja vihata ja mua ei heitettäis pois – päinvastoin mut pidettäs vaan tiukemmin sisällä, mä en sais lähteä. Haluaisin että joku välittäis. Haluaisin äidin, joka kestäis mun tunteet.

Mä en vaan enää voi saada mitään noista. Mun pitäis olla parempi nyt, mun terapia on loppumassa, mä olen aikuinen, mä tiedän mistä mun ahdistukset johtuu, mulla on ollu kaikki välineet selvitä tästä. Ja mä en ole selvinnyt. Miten mä voin parantua? Terapiaa on jäljellä alle kaks kuukautta. Sen jälkeen kerran kuussa, varmaan niin pitkään kuin ikinä haluan ja on varaa maksaa. Tai ei välttämättä. Mutta kuitenkin, kerran kuussa. Välillä tämä viikon taukokin tuntuu aivan liian pitkältä. Ahdistaa ja on yksinäistä enkä voi puhua kellekään. Miksei mun mies kelpaa tähän? Miksen mä osaa puhua kellekään?

En voi myöntää kellekään etten ole parantunut yhtään. Kaikki luulee, että mulla menee paremmin. Mies ehkä ei, se on aina satunnaisesti kysellyt onko kaikki ok. Ei ole! Mä oon väsynyt, mua ahdistaa, mä en tunne mitään, mua masentaa, mä olen yksin, mulla ei ole elämää, mä oon turha, mua pelottaa. Enkä mä voi näyttää tätä kellekään, en mä voi tunnustaa, että olen epäonnistunut tässäkin. Mä en edes uskalla parantua. Kuka mä sitten oisin? Mä oon rakentanu mun identiteetin sairauksien ympärille, koska mistään muustakaan en ole saanut kiinni. Mä en uskalla päästää tästä. Enkä mä osaa kuvitella elämää ilman tätä.

Mua hävettää että mä kaipaan niin paljon huomiota. Mä haluaisin olla pieni lapsi, mä haluaisin että mulla olis kokoajan joku huolehtimassa. Ehkä siksi mies ei kelpaa, sen kanssa mä olen tasa-arvoisessa asemassa, en voi vaatia sitä huolehtimaan musta niin kuin haluaisin. Pahimpina hetkinä kaipaan vaan jonkun syliin, jonkun halaamaan ja sanomaan että kaikki on okei. Musta tuntuu kuin huutaisin apua, huutaisin jotakuta tulemaan ja viemään kaiken pois, ja joku kyllä kuulee muttei tule. Tosin ei kukaan kuule, kun en oikeasti huuda, mutta tunne on on sama. Kukaan ei tule auttamaan.

Mulle on moneen kertaan sanottu, että ”sun vanhemmat ei varmaan vaan oo osannu vastata sun tunteisiin kun olit pieni”. Niin kai. Ehkä se selittäis nämä tunteet. Ahdistus ehkä laukaisee sen saman yksinäisen ja hylätyn olon, joka mulla on ollut silloin. Tai sitten mulle on sanottu noin niin monta kertaa, että uskon sen, oli se totta tai ei. Mä yhdistän ahdistuksen yksinäisyyteen, koska mun oletetulla historialla niin pitäis olla. Mistä mä tiedän mikä on totta? Enhän mä edes tiedä mikä nykyhetkessä on aitoa.

Kuva täältä.