tiistai 20. toukokuuta 2014

Yksinäinen ahdistus

Ahdistaa. Vihaan itseäni, ja sitä miten kerjään apua ja huomiota ja viiltelen ja sitten käyttäydyn ikään kuin olisin joku uhri, ihan kuin ansaitsisin jotain sääliä ja huolenpitoa siksi, että itse revin ihoni rikki. Minun pitäis pysyä tuosta ja kaikesta muustakin ihan hiljaa, pitäisi luopua avusta, pitäisi opetella, että miehen huomio ja satunnaiset muut kohtaamiset ihmisten kanssa riittää. Olen paha, paha ihminen, eikä minun pitäisi antaa kenenkään kärsiä seurastani. En saisi edes kirjoittaa tätä, en saa hakea tällä huomiota, kun kaikki kärsimykseni on itseaiheutettua ja voisin valita voida paremmin.

Itkettää, ahdistaa, on yksinäistä. Haluaisin vain voida olla lapsi, juosta kotiin äidin syliin ja itkeä pahan oloni pois tarvitsematta selittää mikä on. Haluaisin vain tuntea, että jos en jaksa, minua kannetaan. Haluaisin uskoa, että joku muu jaksaa kantaa sen, minkä alle itse väsyn. Mutta ei minulla ole enää mahdollisuutta lapsen heikkouteen, olen aikuinen enkä voi laskea huoliani toisen kannettavaksi. Enkä minä ole koskaan voinut, ei minua ole koskaan jaksettu kantaa puolestani, ei edes silloin kun olin pieni ja taakkanikin pienempiä, vaikkakin lapselle raskaita. Ehkä kukaan ei silloin edes tajunnut, että vaikka lapsen harmit ovat pienen näköisiä, niitä kantava ihminenkin on pieni.

Tuntuu, että on kaksi vaihtoehtoa. Joko toiset ajattelevat, että minun taakkani ovat minun, ja aivan naurettavia, joten minun pitää tajuta luopua niistä tai kantaa niitä sitten yksin. Tai sitten he pelästyvät mukanani kuljettamaani kuormaa, pelkäävät itsekin jäävänsä sen alle ja pakenevat.

En jaksa ajatella, en jaksa miettiä mitä kirjoittaa. Koska tiedän sylin ja hetken kannettavana olemisen mahdottomiksi vaihtoehdoiksi, siirryn haluamaan sellaista, joka lohduttaa ja vie minut pois, joka ei jätä minua. Haluan viillellä, ja yhden haavan olen avannut uudestaan. Mutta haluan enemmän, haluan viiltää käsivarret ja jalat täyteen, haluan unohtaa varovaisuuden ja mahdollisimman lyhyiden haavojen tekemisen. Haluan lyödä itseäni terä kädessä, tehdä vain täysin ajattelematonta väkivaltaa ja purkaa ahdistuksen, vihan, turhautumisen ja yksinäisyyden itseeni. En tee noin, mutta haluaisin. Se vain näyttäisi kaikille, että kannan jotain raskasta, se saisi osan raivoisiksi, huutamaan minulle kuinka minuun ei voi luottaa ja kuinka olen itsekäs. Toiset näkisivät kuljettamani liian raskaan taakan, joka horjuu kannettavanani niin pahasti, että se voi murskata kenet tahansa, joka tulee liian lähelle. Revitty iho jättäisi minut vielä enemmän yksin kuin olen nyt, mutta mitään muutakaan lohduttajaa tai pakokeinoa en keksi. Olen taas umpikujassa, väsynyt, peloissani ja yksin.

4 kommenttia:

  1. *Halaus* ihmiseltä joka niin ymmärtää, mitä oloja läpikäyt.
    Toivotaan että huominen (ja ylihuominen) olisi valoisampi.
    Olet arvokas ihminen. ♥

    VastaaPoista
  2. Tiedän, miltä susta tuntuu...Voimia <3

    VastaaPoista

Pienikin kommentti on suuri ilo.