Sadesäässä

Sama olo jatkuu yhä, ja toivoni lääkkeiden toimimisesta alkaa hiipua. En osaa ilahtua mistään, kaikkein parhaatkin asiat elämässä tuntuvat yhdentekeviltä. On kuin olisin keskellä rankkasadetta. Tiedättehän sellaisen tuulettoman sateen, joka valuu taivaalta harmaana massana? Olen keskellä sellaista. Jokainen suunta näyttää samalta, missään ei vaikuta olevan mitään uutta. Jokainen askel vie ehkä eri paikkaan, mutta sama sade on kaikkialla. Taivaanrantaa ei näy, eikä missään näytä kirkastuvalta. Tuntuu turhalta liikkua mihinkään, koska se ei tuo muutosta. Sama vaikka jäisin maahan makaamaan, paitsi että ainoa sateessa harhailemista kurjempi asia on maata sateessa märässä maassa. Ainoat hetkelliset tauot tähän yksitoikkoiseen "masennussäähän" tuovat ahdistuksen puuskat. Ne ovat äkillisiä tuulenpuuskia, jotka nostavat minut maasta ja kieputtavat ilmassa niin, etten edes tiedä mikä on ylhäällä ja mikä alhaalla. Tai sitten satunnaisia salamoita kaukana tai lähellä, jotka saavat minut säpsähtämään. Haluan uskoa, että tämä loppuu joskus, mutta on vaikea jaksaa, kun ei ole mitään tietoa milloin parempi päivä tulee.

Opintopsykologi sanoi melko suoraan, että tilanteeni on vaikeampi kuin millaisissa hän on tottunut olemaan avuksia, eikä hän tiedä voiko todella auttaa minua. Sovimme kuitenkin, että jatkan siellä käymistä kerran viikossa aamupäivällä, koska minulle on parempi olla jotain sovittua menoa kuin olla itseni kanssa ja saada ulkopuolelta vahvistusta sille, että se mitä teen on riittävää ja oikein. Tiedän, ettei kukaan voi viedä oloani pois, vaikka haluaisikin. Tuntuu kamalalta, kun ajattelee, ettei kukaan oikeastaan voi auttaa. Minulla olisi tietysti vielä kurjempaa, jos ei olisi minkäänlaista apua, mutta silti tämä tilanne on kamala. Ja kun aina, loppujen lopuksi, auttajat eivät voi muuta todeta, kuin että kylläpä minä olen sitkeä ja että aika on nyt valitettavasti loppu. Ja sitten joudun taas itkemään yksin ja kantamaan kaiken itse. Tiedän, että ihmisillä on aikarajoitteita ja että kukaan ei voi olla kanssani aina. Silti minulle tulee vihainen ja katkera olo, kun joudun itkevänä jäämään yksin. Lisäksi tulee toivoton olo siitä, että useampikaan aikuinen terve ihminen ei pysty auttamaan minua tarpeeksi hyvin - kuinka sitten minä, tunne-elämältäni keskenkasvuinen sairas ihminen, osaisin auttaa itseäni?

Ihmettelen, kuinka ihmiset jaksavat nauraa ja olla hyväntuulisia. Kuinka toiset jaksavat käydä töissä ja hoitaa kotiaan. Kuinka he jaksavat vielä tavata ystäviä, kuinka he jaksavat puhua elävästi. Kuinka jollekin se, ettei johonkin kohtaa kehoa satu, on normaali tila. Kuinka he jaksavat joka aamu nousta sängystä ja hoitaa aamutoimet istumatta kertaakaan pää käsien välissä ajatellen kuinka turhaa kaikki on. Kuinka he iltapäivällä lähtevät kotiin eivätkä tunne syyllisyyttä hukatusta päivästä ja kuinka heidän vapaa-aikansa on vapaata myös työhön tai opiskeluun liittyvistä ajatuksista. Ihminen, johon edes yksi näistä pätee, on onnekas. Ja tajuan, että minäkin olen, sillä jaksan lähteä kotoa ja hoitaa asioita. Minulla on enemmän apujoukkoja kuin olen uskaltanut toivoa. Silti on vaikea jaksaa, vaikea nähdä mitään muuta syytä asioiden hoitamiselle kuin sen, että silloin välttyy raskaalta selittelyltä ja toisten elämän vaikeuttamiselta.