Väsynyt

Kiitos kommenteista, ne ovat ollet ihania. En vaan millään jaksa vastata niihin nyt.

Yritän hakea taas lisäapua, otin yhteyttä opintopsykologiin. Epäilen kuitenkin, ettei siitä olisi mitään hyötyä, kun en oikein jaksa yrittää toimia sen paremmin kuin nyt toimin. Lisäksi jonotusajat ovat aika pitkät, ja kevät alkaa olla jo niin pitkällä, että tilanteen pitäisi oikeasti parantua mahdollisimman pian. Epäilen, että on vain ajan kysymys, kun joku sanoo minulle, ettei minun edes pitäisi opiskella nyt, vaan hakeutua sairaslomalle. Se vaan ei ole vaihtoehto. On liian paljon ihmisiä, joille en voi kertoa tästä olosta. En voisi mitenkään selittää, miksen ole saanut tehtyä sitä, minkä olen sanonut tekeväni. Lisäksi olen nostanut opintotukia, ja ne opintopisteet, joilla nuo tuet ansaitsee, ovat vielä saamatta.

Tunnen tämän olevan oma vikani. Jos olisin tehnyt työni ajoissa ja huolehtinut itsestäni kunnolla, en olisi tässä kunnossa. Jos olisin tajunnut hakea apua ajoissa. Vaikka enhän minä nytkään mielestäni mitään apua ansaitse tai tarvitse. Mitä järkeä kenenkään on yrittää auttaa ihmistä, joka haluaa vain heittäytyä avuttomaksi ja laittaa muut tekemään päätökset puolestaan? Miten voi yrittää muuttaa sellaisen ihmisen elämää, joka ei anna senttiäkään periksi kieroutuneesta ajatusmaailmastaan?

Väsyttää ihan hirveästi. Tänä aamuna oli todella vaikea lähteä kotoa. Mietin jopa, että jos ilmoittaisin vain olevani kipeänä ja jääväni kotiin (oli pari sovittua tapaamista). Itkin keittiön lattialla, koska en muutakaan jaksanut. Jotenkin sain itseni suihkuun puolisen tuntia ennen kuin piti lähteä, ja jopa ehdin ajoissa ovesta ulos. Mitenkään hedelmällinen tämä päivä ei ollut. Keskittyminen on ollut äärimmäisen vaikeaa. Piti katsoa pari artikkelia opiskeluja varten, mutta pelkkä otsikoiden ymmärtäminen tuntui mahdottomalta.

Ruokaa ei tee juuri mieli, ainoa mitä saan alas on karkit ja muu hiilarihöttö. Itkettää paljon tavallista enemmän. Nukun yhdeksän tai kymmenen tuntia yössä, mutta silti vaan väsyttää. Olen jopa itkenyt kotona mieheni nähden, kun en ole jaksanut pitää itseäni kasassa. Mies on onneksi ihana, mutta en haluaisi tehdä hänen oloaan kurjaksi tai huolestuttaa. Lisäksi on syyllinen olo, kun en pysty olemaan sellainen kuin mieheni ansaitsisi. En pysty elämään ja tekemään töitä siten, että meillä olisi sellainen elämä kuin hän haluaa. (Esimerkiksi autoon ei vielä pitkään aikaan ole varmasti varaa, koska minä en vain jaksa työskennellä ja saada niin paljoa rahaa kuin sellaisen omistaminen vaatisi.) Joka kerta kun mies sanoo jostain asiasta, että "sitten kun sinä valmistut ja menet töihin", minusta tuntuu pahalle, koska tiedän etten pysty tuohon niin pian kuin hän haluaisi. Täytyy tosin huomauttaa, että missään vaiheessa hän ei ole minua vaatinut saamaan tuottavaa työtä tietyllä aikataululla, vaikka toivookin, että se olisi mahdollisimman pian.