I'm not through the night

Pikainen päivitys siitä, miten ruuan suhteen menee. Tulee kaloreita ja painoja ja muuta triggeroivaa, ettäs tiedätte. Viime keskiviikkona oli tosiaan terapia, ja siellä puhuttiin (tai minä puhuin), että 1500 kaloria päivässä vois olla hyvä tavoite. Viime söinkin tuon määrään joka päivä maanantaista torstaihin. Perjantaina ja lauantaina menikin sitten mättämiseksi, söin paljon ja joka paikassa ja salassa ja muiden kanssa, joka välissä. Sunnuntaina oli jo vähän rajoitetetumpaa. (Paino tässä vaiheessa +2kg.) Tein ruokaa, en laskenut sen kaloreita, en säästellyt rasvassa. Arvelin, että ruoka riittäisi meille molemmille sunnuntaille ja siitä jäisi miehelle maanantaiksi - itse suunnittelin eläväni maanantain pelkillä nesteillä.

Maanantaina päivällä söin aika kevyesti. Kotiin päästyäni huomasin, että mies oli jättänyt minullekin ruokaa. Ärsytti, kun ajattelin pärjänneeni päivän hyvin ja sitten piti syödä, että normaalin kulissit pysyisi kasassa. Ahdisti kun en tiennyt kaloreita, ruoka inhotti ja teki mieli oksentaa. En oksentanut, en edes yrittänyt, sillä mies oli koko illan kotona. Jätin kuitenkin ruuan kesken, vaikka ruokapäiväkirjaani kirjasinkin sen kaiken (rasvan määrän arvion yläkanttiin). Ruokapäiväkirjan mukaan eilen tuli vähän vajaa 1500, todellisuus lienee siinä 1200-1300.

Eilen illalla ei ollut mikään huippufiilis. Ennen nukkumaan menoa vilkaisin peiliin, ja hätkähdin kalpeuttani. Kynnet sinersivät hieman, erityisesti pikkurilli ja nimetön. Ihmettelen kyllä miksi, viikonloppuna söin niin paljon. Ajattelin eilen illalla, että seuraavana aamuna on kyllä pakko syödä aamupalaa ja muutenkin enemmän, ei tällaista jaksa. Aamulla oli kuitenkin parempi olo, joten aamupala jäi kahvikupilliseen. Pientä välipalaa puoli yhden aikaan, ruokaa viiden maissa. Lisäksi jotain pientä välissä, niin että alkuillasta kalorit tonnissa. Tuntui hyvältä ja huonolta. Teki mieli jättää syömiset siihen, mutta päätin kuitenkin edes vähän yrittää, muistissa edellisillan heikko olo. Söin siis vielä rahkaa ja muuta pientä ja nyt kalorit siinä vajaa 1300.

Päässä pyörii miljoona ajatusta. "Sä lupasit syödä 1500." "Sun pitää laihtua vielä vähän." "Kunpa paino laskisi äkkiä, että uskaltaisi taas syödä." "Sun kroppa ei kestä tätä." "Et sä ole sairas, älä viitsi kitistä huomiota." "Oliko pakko syödä taas herkkuja?" "Yrittäisit edes." "Sun paino ei saa nousta, susta tulee vaan läski."

Sen sijaan, että yrittäisin parantua, keksin sääntöjä. Saan pitää mättöpäiviä, kun paino on aamulla alle 55kg. Tämä ei kuitenkaan päde viikolla, vain viikonloppuna saa syödä enemmän. Kun paino nousee yli 56kg, täytyy taas rajoittaa. Tiedän, että tuskin edes noudatan tätä, keksin vain koska viime viikonloppu meni noin. Keksittyäni säännön, jonka puitteissa viikonlopun syöminen oli ok, en tunne yhtä suurta syyllisyyttä. Ensi viikonloppuna sitten uudet säännöt.

Tarvitsen tätä, vaikka tiedän, että pystyn kaikkiin velvollisuuksiini. Ne ahdistavat silti, ja tämä vie pois pahimman ahdistuksen. Hetkittäin tajuan ahdistukseni olevan häiriö, ei minun vikani. Silti on vaikeaa ja turhauttavaa, kun jokaisen asian hoitaminen vie ylimääräistä energiaa, koska pitää samalla hallita ahdistusta. Pitäisi taas kirjoittaa tehtävälistoja ja ajankäyttösuunnitelmia. Jotenkin ne ovat tässä unohtuneet, vaikka tiedä niiden auttavan. On niidenkin tekemisessä oma työnsä, ja sekin ahdistaa. Jaksoin kuukauden verran tehdä niitä hyvin säännöllisesti. Se helpotti kyllä. Nyt olen vain ollut hirveän väsynyt. Unen tai ruuan puutetta, tai molempia. Ostin lisää melatoniinia, sillä edellisten loputtua unirytmi muuttui nopeasti takaisin huonoksi. Pitäisi vain muistaa ottaa pilleri ajoissa.

Tunnen olevani jumissa. En osaa enkä uskalla lähteä mihinkään uuteen suuntaan.

Superchick: Courage (otsikko)