keskiviikko 23. lokakuuta 2013

Rotten beauty / Will haunt you for a lifetime

Minä en edelleenkään tunne itseäni oikeasti sairaaksi, oikeasti syömishäiriöiseksi. En minä ole tässä mitenkään vankina, voin lopettaa vaikka heti, jos haluan. (Ja taas kerran, teksti sisältää sh-juttuja lukuineen, joten jos tällaisen lukemista haluat vältellä, niin älä lue.) Mutta miksi sitten tulee iltoja, joina huomaan, että päivän kalorit on alle 800, ääreisverenkierto on heikentynyt niin että kynnet sinertää ja palelen, enkä silti syö enempää? Miksi viivyttelen opiskeluista kotiinlähtöä siinä toivossa, että mies olisi syönyt suurimman osan kotona olevasta ruuasta? Miksi minun on pakko valita opiskelijaruokalassa aina se vähäkalorisin ruoka? Miksi kalorit pitää aina laskea? Miksi huomaan ajattelevani, että ei se oksentaminen ollut niin kamalaa tai että en mä tarvi ruokaa? Miksi päätän päivä toisensa jälkeen, että nyt on tähdättävä 1500 kaloriin, vähintään, enkä kuitenkaan juuri yritä toteuttaa päätöstäni?

Kaksi kuukautta, -3kg. Ei paljoa, ei minulle, ei minusta. Ehkä neljä tai viisi kiloa kolmessa kuussa, en ole ihan varma koska tämän syksyn alussa paino putosi kilon pari, kun kesän roskaruokaelon jälkeen siirryin terveellisempään ruokaan laskematta kuitenkaan kaloreita (ja siis pitämättä kirjaa painosta). Toisin kuin muutama postaus sitten väitin, aikuisiän alimpaan painoon on vielä noin kaksi kiloa (ei siis vain yhtä). Kuitenkin tänään päälleni sopi paita, jonka ostin kun olin reilu vuosi sitten alimmassa painossani. Ensimmäistä kertaa syksyn aikana näin oikeasti peilistä, että painoa on lähtenyt. Tämä on ihanaa ja tämä on hirvittävää. Onnistun, tämä toimii, vaikka hitaasti. Tiedän, että en voi saada tarpeeksi ravintoaineita. Ravintolisän muistan ottaa vain satunnaisesti. Kalaöljy epäilyttää, koska se on öljyä - onko oikeesti ihan ok, että en laske sen kaloreita? Ei varmaan.

Koko päivän on paleltanut (okei, mulla on ehkä aavistuksen liian vähän päällä), mutta se on hyvä, koska paleleminen tarkoittaa, että laihdun? Tämä helpottaa ahdistusta muista asioista. Ajattelen ruokaa, kaloreita ja laihtumista - en opiskelustressiä tai muuta vastaavaa. Viimeviikonloppuna ei ollut mättöpäivää. Olen iloinen, että söin vähemmän. Ehkä ensi viikonloppuna voin syödä enemmän vähän vähemmällä syyllisyydellä? Tai sitten hyvän putken katkaiseminen aiheuttaa entistä pahemman morkkiksen. Joka tapauksessa, viime viikon maanantaista tähän päivään mennessä suurimmat kalorit päivässä on olleet noin 1700. Pienimmät 600, muut siltä väliltä. Viime viikon keskiarvo alle 1200. Olen tyytyväinen, voin ajatella, että olipas minulla hyvä itsekuri. En ollut ahne.

Eihän tämä ole normaalia, tiedän sen, mutta tuntuu kuitenkin, että tämä on ihan okei. Voin ihan hyvin syödä näin. En tarvitse enempää. Tuskin tällä laihtuu. Nyt ei paljoa muuta päässä liiku, ellei ole jotain erityistä häiriötekijää tai tarvetta keskittyä johonkin muuhun. Teriin olen tarttunut satunnaisesti. Pieniä naarmuja silloin tällöin, ei mihinkään erityiseen tarpeeseen, kunhan on tehnyt mieli ja olen antanut periksi. Tiedän, että ne paranee lähes huomaamattomiksi, en pilaa tällä mitään. Joitain isompia ahdistuksen hetkiä on ollut, mutta suurimmaksi osaksi pysyn kasassa. Ihan hyvä juttu, saan edes jotain tehdyksi.

Blogilla on yli 10 000 katselukertaa. Woo! (Vaikka yli puolet on mun omia ja joidenkin botti-sivustojen katseluita.)

Nightwish: Whoever Brings The Night (otsikko)

4 kommenttia:

  1. Sisältää sh-tekstiä, en jaa mitään vinkkejä muille lukijoille tai kannusta sua tekemään niin kuin itse teen, halusin vaan kertoa, että ymmärrän täysin, miltä susta tuntuu.

    Mä niin samaistun tohon opiskelijaravintolassa just sen vähäkalorisimman vaihtoehdon valitsemiseen, ja jatkuvasti tulee valehdeltua poikaystävälle että oon jo syönyt, kun se tulee illalla töiden tai koulun jälken kotiin. Mäkään en tunne itseäni "oikeaksi syömishäiriöiseksi" koska musta tuntuu että voin lopettaa tän "ruoalla pelleilyn" milloin tahansa, en ole sen vanki, silti se on pakkomielle mulle. Ristiriitaista, mä jotenkin sairaalla tavalla nautin siitä, että on kylmä (joskus pukeudun ulosmennessä liian vähiin vaatteisiin, jotta keho kuluttaisi enemmän energiaa tuottaakseen lämpöä), se on mun tapani rankaista itseäni etenkin jos oon syönyt liikaa päivän aikana, tai muuten vaan itseinho hallitsee mun ajatuksia.
    Tiedän, että ahdistukselle pitää saada jokin keino, jolla sen saa purettua, koska muuten siihen tukehtuu (mun oma kokemus) ja sulla ja monella muullakin se on viiltely.
    Halusin vaan sanoa että oot liian arvokas satuttaaksesi itseäsi, usko pois ♥ (hyvää tekstiä toiselta itseään satuttajalta :D) Mut ihan oikeasti tarkoitan sitä!
    Voimia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. <3 Harmi vaan etten ainakaan minä ole löytänyt toimivampaa keinoa. Aina ne terveet tavat ei vaan ole tarpeeksi.

      Poista
  2. Tärkeätä paranemiselle on myöntää sairaus. Anoreksia on vakava sairaus, joka vain vie yhä syvemmälle sen syevereihin. Se väärä vallan tunne, jonka se antaa, ei ole totta. Kun elämän tärkein asia on laihtua - keinolla millä hyvänsä - se ei ole tervettä. Kyseessä on erittäin vakava sairaus, joka tuo paljon fyysisiä seurauksia.

    Hae apua. Tiedät sisimmässi itsekin, että laihuus ei tuo onnea. Sinun ei tarvitse rankaista itseäsi. Olet arvokas ja ansaitset parempaa. Lähetän sinulle voimia. Samoin kaikille muille, jotka taistelevat saman asian kanssa. Elämä on avoin teille - uskokaa ajatuksen voimaa.

    t. Milla

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä saan apua. Käyn terapiassa, olkoonkin vain kerran kuussa. En voi paljastaa muille, että olen valehdellut voinnistani vuosia, joten muuta apua en hae.

      Lisäksi uskon, että tämä on oire tämänhetkisestä stressistä. Kun stressin aiheet vähenevät tai poistuvat, oireilunikin vähenee. En siis usko, että mistään erityisesti syömishäiriöön tarkoitetusta hoidosta olisi minulle enempää apua, koska ongelmani on lähinnä stressin hallinta ja sietäminen.

      Poista

Pienikin kommentti on suuri ilo.