Ihana hyvin sujunut liikuntasessio. Endorfiini jyllää kropassa, ja itsetunnossa on hetkellinen nousu. Kroppa on siedettävä.
Sitten luen parin blogin uudet tekstit, ja tunnen itseni maailman huonoimmaksi mt-potilaaksi. Minun oireeni eivät ole tarpeeksi vakavia, minulla on näitä hyviä hetkiä. En ole oikeutettu siihen hullun titteliin, jonka olen itselleni antanut. On ristiriitainen olo ja minun on vaikea sanoa kuka ja millainen oikeastaan olen.
Ja hei, en missään nimessä tarkoita, että te muut olisitte nyt kirjoittaneet jotain väärää tai pitäisin tätä teidän syynä. Tiedän itse millaiset tekstit aiheuttavat minussa tiettyjä olotiloja, ja on minun velvollisuuteni vältellä niitä eikä teidän homma olla kirjoittamatta. En vaan osaa vältellä, jotenkin tunnun oikein etsiväni pahan olon lähteitä.
Endorfiineja täynnä oleva kroppa ja syyllisyyden tunne yhtäaikaa tuntuu kummalliselta. Kroppa ei tiedä mihin tunteeseen lähtisi. Kallistun huonoon oloon, koska hyvä olo tuntuu pelottavalle. Entä jos se jää päälle? Entä jos paranen että puff vaan, kuka minä sitten olen? Mihin minä silloin kuulu?
Oma mielipide on yksinkertainen: nauti! <3 Et sinä ole maailman huonoin mielenterveyspotilas. Ajatuksella että syömishäiriö on syömishäiriö silloin kun se alkaa hallitsemaan elämää, ei vasta sairaalassa letkuruokinnassa niin me kaikki sairastamme eri tavoin myöskin mt-ongelmiemme kanssa.
VastaaPoistaMeillä kaikilla siis saa olla myös hyviäkin päiviä, niin paljon kuin niitä vain suinkin pystyy olemaan! Sen verran rankkaa se sairastaminen kuitenkin on että siihen on täysin oikeus! Ja jos tuo olo jäisikin päälle ja parantuisitkin vaan että puff niin sitten olisit yksinkertaisesti parantunut mt-potilas. Eivät sinun kokemuksesi asiasta mihinkään häviäisi silti, mutta silloin antaisit ihmisille samalla myöskin toivoa siitä että paraneminekin on mahdollista :) Mutta varmasti ymmärrät kuitenkin että ei paraneminen voi tapahtua hetkessä, heitin tällä ajatuksella siksi että jos se helpottaisi yhtään ristiriitaista oloa.
Toisinaan itellekin tulee päiviä että tuntee olevansa melkein terve. Tulee syyllisyys eläkkeestä ja muusta. Kunnes taas lappaa sitä paskaa niskaan ja olo kosahtaa ja muistaa että kaukanahan sitä terveestä vielä ollaan... Nykyään syleilen jokaista hyvää päivää koska sitä ei voi taas tietää koska seuraavaksi tulee taas huonompaa jaksoa. Sinullakin on ahdistuneisuushäiriö, joten nauti aina kun ei ahdista ja ota siitä kaikki irti, miettimättä yhtään että onko oikeutta. On! :)
Kiitos. :) Pelkään kai lähinnä sitä, etten tiedä millainen ihminen olisin ilman tätä kaikkea. Ja terveenä pitäisi sitten jaksaa enemmän kuin nyt, ja se pelottaa ja tuntuu liian suurelta. Vaikka ei se kai terveenä tuntuisi. On kai hyvä, etten saa mitään erityistukia tämän takia, tuntisin vaan syyllisyytä. Vaikka se, että selviä (jotenkin) ilman yhteiskunnan apua osaltaan todistaa, ettei minussa mitään vikaa ole, eikä siten oikeutta valittaa tai käydä terapiassa - vaikka maksankin sen terapian kokonaan itse. Vaikeaa! Syyllisyys on ollut niin paljon läsnä elämässäni, että tunnen sitä vähän joka asiaan liittyen.
PoistaEthän kuitenkaan ajattele, että kommenttisi oli turha kun en siitä huolimatta alkanut ajatella parempaa itsestäni? Uskon, että tarvitsen positiivisia ja vakuuttavia sanoja paljon ennen kuin ajatusmaailmani muuttuu - onhan se tullutkin tällaiseksi kuultuani paljon vähemmän kannustavaa puhetta. Jokainen yksittäinen positiivinen sana on silti tärkeä. <3