Aallonpohjia

Kuten parista edellisestä tekstistä huomaa, mielialassani oli reilumpi notkahdus. En jaksanut tarkemmin kirjoittaa, kun ajatus ei tuntunut kulkevan järjellisiä ratoja. Yritän nyt vähän selittää.

Sunnuntaina mulla oli melko paljon aikaa yksin, mikä oli osin ihan kivakin juttu. Päädyin kyllä viettämään jonkinlaista mättöpäiväö, meni pari pientä hampurilaista, karkkia, suklaata, pekonia, leipää, juustoa... Yhteensä reilu 3000 kaloria, josta varmaan pari tuhatta "salasyömisenä", eli hampurilaiset hain kun sain olla yksin ja kauppareissulla ostin ylimääräisiä herkkuja ja söin kotimatkalla. En jaksanut kaikkea, mitä syötäväksi ostin. Ei mitään oikeaa ahmimista ole, tuo kolme tonniahan tuli päivän mittaan, toiset syö niin paljon kerralla.

Ilalla piti tehdä kouluhommia, mutten oikein saanut mitään aikaan ja olin jo väsynytkin. Jäin silti vielä hereille kun mies meni nukkumaan, toivoin saavani jotain tehtyä. En saanut, päädyin youtubeen katsomaan dokkaria itsensä vahingoittamisesta. Sen lopussa eräs nainen pohti miten voisi parhaiten tukea lastaan menestymään antamatta liikaa paineita, ja sanoi jotain siihen suuntaan, että jos huippuarvosanojen hintana on hermoromahdus, hän ohjaisi tyytymään vähempään. Tässä vaiheessa kuuntelin vain osittain, mutta tuo kohta jotenkin iski minuun, ja aloin itkeä, vaikken hetkeä aiemmin ollutkaan lähellä itkua. Turhautti ja suretti: miksei kukaan kertonut mulle, ettei hyvä mielenterveys ole käypä hinta akateemisesta menestyksestä? Miksei mulle sanottu tarpeeksi selvästi, ettei onnistuminen ole tärkeintä?

Etsin tuon jälkeen musiikkia, purin oloani siihen ja törmäsin tuohon postaukseeni laittamaan Within Temptationin biisiin. On se mulla musiikkisoittimessa jo muutenkin, mutta vasta oikeasti sanoja lukiessa ja kuunnellessa se tuntui kunnolla. Itkin ja kuuntelin sitä repeatillä, ja tulkitsin sen niin, että siinä on vain yksi ihminen, hänen nykyinen ja nuorempi minänsä. Siitä syntyi tuo lyhyt kirje pienelle itselleni, ensimmäisiä rehellisesti suoraan hänelle sanomiani kilttejä asioita, eikä pelkkää turhautumista vaativaan lapseen.

Itkun jäljet tuntuivat vielä tänään aamulla, siitä tuo masentunut olo. Päivän tapaamiset olivat raskaita, ensimmäisessä meinasin itkeä ihan vain siksi, että tuntui niin väsyttävältä yrittää puhua selkeästi ja pysyä mukana toisten puheessa. Lisäksi minua ahdisti kaikkien niiden asioiden hoitaminen, joita tuo keskustelu toi mieleeni. En tiedä miltä vaikutin muiden silmissä, en ainakaan kovin iloiselta. Yritin näyttää kovasti pohtivalta, ettei minun tarvitsisi puhua niin paljon.

Väsymys, masennus ja ahdistus ajoivat minut lopulta hakemaan omaa rauhaa vessasta, ja muuta pieni viilto vei isoimman tuskan pois. Toinen päivän tapaaminen meni hiukan paremmin, mutta jätti ahdistuneen taustatunteen. Paikkailin myös sunnuntain ruokia, ja söin alhaisimman kalorimäärän päivässä ikinä. Ei mitenkään huomattavasti vähemmän kuin viime viikkoina, mutta vähemmän. Toivottavasti huomenna jaksan paremmin ja uskaltaisin syödä enemmän. Ainakin tänään iltapaino oli vain 100g enemmän kuin aamupaino, mikä lupaa huomisaamulle hyvää. Tarpeeksi alhaisen aamupainon jälkeen uskallan ehkä syödä enemmän. Tai sitten olen entistä motivoituneempi kituuttamaan, mistä sitä tietää.