tiistai 20. elokuuta 2013
Aidat
klo
01:28
Ahdistus ja raivo tulevat ja menevät aaltoina. Huominen, sen velvollisuudet ja selvitettävät asiat tuntuvat liian suurilta. Ahdistun ja sen jälkeen tunnen vihaa. Vihaan ahdistustani ja vihaan sitä maailmaa, jonka mielestä vika on minun mielessäni, eikä sen vaatimuksissa. Maailma haluaa minun hyppäävän aidan yli, ja kun lihasvoimani ei riitä siihen ja kaadan aidan tai kompuroin tai kieltäydyn yrittämästä, on vika minussa. Minun voimaani pitää korjata, minua pitää kehittää, että jaksaisin hypätä korkeammalle. Ei ole liian korkeita aitoja, on vain liian heikkoja jalkoja. Minä haluaisin kulkea hitaasti, hädin tuskin jalkojani nostaen, mutta se ei käy. Minua piiskataan eteenpäin, ja kehuja saan kun olen jaksamiseni rajalla. Terapiakin on vain lihaskunnon harjoittamista, jota on tehtävä, että selviää. Mä haluan vaan laahustaa tasaista tietä ilman aitoja, mutta se ei käy kellekään. Kärsi, paska, niin kärsii kaikki muutkin!
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei ole liian korkeita aitoja,on vaan liian heikkoja jalkoja. Erittäin hienosti sanottu. Luin blogiasi, erityisesti ahdistuneisuuden tarkka ja avoin kuvailu pisti silmään. On vaikea löytää vertaistukea,on inhottava tuntea yksin niin suuria tunteita ja etenkin tunnetta kuten ahdistus. Oivallat erittäin hyvin tilanteesi ja tuntemuksiasi, olojesi vivahteita ja osaat tutkiskella itseäsi erittäin kypsästi. Ajattele, ettet ole ainoa, ettei oikeasti tarvi ikuisesti kokea sellaista mutä koet ja olet kokenut. Olen itse pikkuhiljaa voittaja, suuri motivoituminen, läheisiltä tuen vastaanottaminen,keskeneräisyyden sietäminen ja itsensä palkitseminen sekä oikeanlainen realistinen orientoituminen ovat olleet mun tärkeimmät avaimet selviytymiseen. Ajatus siitä, ettei tämä kuulu minulle, etten ole aina ollut tällainen, ettei tämä ole syytäni, ja että minua, joskus pientä lasta on kohdeltu väärin,helpottaa ja selkeyttää tilannetta. Kärsin syvästi juuri kuvaamasi tyyppisestä ahdistuksesta noin viitisen vuotta, ja olen kohta vapaa. Ihana toisaalta kuulla, että joku toinenkin on tuntenut esim keskustelutilanteessa ettei aivot rekisteröi tullutta tietoa yms. Mutta kaikesta voi päästä, kun vaan jaksaa trhdä työtä itsensä eheyttämiseen. En tiedä tuliko viestini väärään paikkaan, tai mitä, en bloggaa mut sua alan seuraa täs blogissasi. Vastaa mulle jos tuli jotain sanottavaa mieleen.käyn kyllä lukee.tää vanha kirjoitukses pisti vaan silmään. halauksia....mimmi94
VastaaPoistaKiitos kommentistasi. :) Ei yhtään haittaa kommentoida vanhempiakaan kirjoituksia, jos jokin niistä herättää ajatuksia. Päin vastoin on kiva kuulla, jos jossakin tietyssä postauksessa olen erityisen hyvin onnoistunut.
PoistaLuulen että omalla kohdallani yksi suurimpia paranemisen esteitä (ja olon pahentajia) on häpeän tunne. En saisi olla ahdistunut, en saisi reagoida niin kuin reagoin. Tämän takia en juuri kerro muille ihmisille asioistani, enkä siis saa tukeakaan - ei kukaan tiedä että minua pitäisi jotenkin tukea. Toisaalta myös suojelen itseäni ihmisten huonoilta reaktioilta.
Tervetuloa lukemaan. :)