"Sun on vaan opittava elämään sen kanssa." Kuinka moni on kuullut tämän lauseen tai sanonut sen itselleen? Minulle on sanottu tämä lause koskien herkkyyttäni, ja olen monesti ajatellut itse näin mielenterveysongelmistani. Neuvo on sinänsä hyvä, mutta se pitää ymmärtää oikein. Itse tajusin vähän aikaa sitten, että olen ajatellut tuon tarkoittavan jotain muuta kuin mitä se voisi parhaimmillaan olla.
Omat väärinymmärrykseni tuosta lauseesta (koskien lähinnä masennusta ja vastaavaa) ovat olleet seuraavia:
1. Asia on niin kuin se on, enkä voi sitä muuttaa, joten minun on vain opittava sietämään kärsimystä. Tämä on aika uhriuttava näkemys, eikä edistä omaa hyvinvointia.
2. Minun on opittava olemaan masentunut tuntematta tuskaa. Oikeastihan tuskan tunteen häviäminen olisi parantumista, ei asian kanssa elämistä. Toisaalta tämän voisi myös tehdä piilottamalla masennuksen itseltään, kieltämällä kaiken niin, että itsekin uskoisi. Luulenpa vaan, että tästä seuraisi entistä suurempi romahdus.
3. Mun pitää elää ja vaikuttaa siltä kuin mitään ongelmaa ei olisikaan. Tämä on asian piilottamista toisilta, ja vähän itseltäkin, eikä tämäkään auta minua voimaan paremmin.
Oikeastaan minun pitäisi ajatella tuota lausetta näin:
1. Minun pitää hyväksyä sairauteni tai ominaisuuteni niin, etten häpeä myöntää sitä toisille. Jos olen hyväksynyt asian itsessäni, ei jonkun toisen negatiivinen suhtautuminen siihen kaada minua.
2. Masennuskauden tullessa minun pitää ymmärtää vaatia itseltäni vähemmän. Kuitenkin minun tulee elää niin, etteivät masentuneena tekemäni asiat tai tekemättä jättämiseni aiheuta paremman kauden tullessa minulle kohtuuttomia ongelmia.
3. Minun tulee etsiä masennuksen hyviä puolia. Masentuneena kirjoitan enemmän kuin muuten, joten opin masennuskausina paremmaksi kirjoittajaksi. Opin ilmaisemaan itseäni. Lisäksi oma historiani mielenterveysongelmien kanssa tekee minusta armollisemman ja hyväksyvämmän toisia kohtaan.
Uskon, että mielenterveysongelmasta pystyy todella parantumaan vasta, kun voi sanoa itselleen: "Minulla on tämä sairaus, eikä siihen sairastuminen ollut minun syytäni. Voin kuitenkin omien voimieni rajoissa pyrkiä vähentämään sen negatiivisia vaikutuksia elämääni. Sairaana minun ei tarvitse pystyä kaikkeen, mutten kuitenkaan ole sairauteni kanssa täysin avuton. Sairauteni ei ole koko kuva siitä mitä minä olen, vaan osa minun henkilöhistoriaani."
Sairaus tulee siis hyväksyä, mutta sen ei pidä antaa määrittää koko minuutta. Sairauden negatiiviset vaikutuksen omaan elämään ovat todellisia, mutta elämään sisältyy muutakin. Sairauden hyväksyminen ja uhriutuminen sairaudelle ovat eri asioita. Joskus on helpompaa jäädä tuleen makaamaan ja antaa sairauden jyllätä, en itsekään aina jaksa taistella uhriajatusta vastaan. Jossakin äärimmäisen syyllisyyden ja täysin uhriksi heittäytymisen välissä on rakentavampi asennoituminen, ja se on etsimisen arvoinen asia.
Juuri näin! Kirjoitit asiaa :)
VastaaPoista