Kesän alkua

Kesän alku on ollut aika mukava. On ollut mielekästä tekemistä, siis muutakin kuin töitä. Oikeastaan töitä sais olla vähän enemmän, nimittäin rahaa ei juuri ole. Toisaalta mulle on muuten parempi, että töitä on vähemmän, mieliala ja jaksaminen on parempaa.

Enimmäkseen menee tosiaan ihan hyvin. Johtuu varmaan velvollisuuksien vähyydestä, ei ole koko ajan sellainen olo, että pitäisi olla tekemässä jotain. Tai pitäisihän nuo ikkunat pestä ja kämppää siivota ja kaikenlaista, mutta ei juuri sellaisia asioita, joita joku muu vaatisi. Psyykkinen puoli alkaa pikkuhiljaa toipua keväästä, mitä nyt vähän luulosairastelen, jos kropassa on pientäkin häikkää. Olen tuntevinani rytmihäiriöitä ja muuta vastaavaa, mitään todellista vikaa tuskin on. Ja oli tässä muutama päivä, joina tunsin itseni niin epätodelliseksi ja dissosioivaksi, että googlettelin psykoosioireita. Silloin toivoin mitä tahansa syytä, ettei tarttis mennä töihin, ja mt-ongelmista johtuva varhaiseläkehän ois loistava ratkaisu. Ei tietenkään oikeesti, mutta joskus työt tuntuu niin väsyttävältä ajatukselta, että mikä tahansa kelpais jos ei tarttis mennä töihin. Psykoosit on parempi kuin masennus, koska edellisiin sairastuvia ei samalla tavalla syyllistetä kuin masentuneita.

Ruoka ja syöminen pyörii jossain määrin ajatuksissa. Paino on pudonnut lähiviikkoina pari kiloa, mutta nykyisellä syömisellä se on taas nousussa. Mulla on suvussa verenpaineongelmia, ja omakin verenpaine lienee normaalin ylärajalla. Mun siis pitäis vähän enemmän miettiä mitä syön, mutta se tuntuu vaan kovin vaikealta. Hankalinta on syödä terveellisesti, mutta tarpeeksi. Tuntuu etten osaa jäädä siihen sopivaan syömiseen, pitää vetää ali tai yli. Jos yritän olla terveellisempi, ajatuksen siirtyy siihen, että voisin syödä vähän vähemmän ja laihtua vähän. Ja sitten syödä vielä vähemmän, ja laihtua vielä enemmän. Toisaalta jos annan itselleni luvan olla laihduttamatta, en jaksa yrittää pysyä terveellisessä ruuassa. Siitä ei vaan saa samaa tyydytystä kuin rasvaisesta ja sokerisesta ruuasta, ei vaikka kuinka olisi täysipainoista ruokaa.

Sanotaan, että kun muutaman päivän syö terveellisesti eikä käytä lisättyä sokeria tai muuta turhaa, ne mieliteotkin katoaa. Hävettää kun ei muutamaa päivää pysty olemaan ilman herkkuja. Yhtenä hetkenä haluan laihtua ja olen tyytyväinen kun vatsa kerrankin on vähemmän turvoksissa, ja seuraavana olen Mäkkärissä syömässä hampurilaista ja illalla mätän suklaata. Ja istun kaiket päivät enkä liiku. Pitäis taas juosta ja tehdä lihaskuntoa tai mitä tahansa. Ei vaan istua koneella jäätelökupin kanssa kasvattamassa läskejä ja verenpainetta ja ties mitä terveysriskejä. Vaan se sisäinen kolmevuotias mankuu ettei haluu, ja valvoo myöhään ja syö mitä lystää. Ja perfektionisti puhisee, kun ei se täydellisyys nyt oikeasti ole niin vaikeaa - pitää vaan tehdä kaikki aina oikein. Minä en taas jaksa kuunnella näitä kahta, kun ei ne yhtään ymmärrä toisiaan tai tee kompromisseja. Teen niin kuin se kovempaa huutava haluaa.

Suunnittelen koska pääsisin seuraavan kerran Mäkkiin, vaikka rahaa ei oikeasti olisi tuhlattavaksi tuollaiseen. Ahdistun, kun minua pidempi siskoni on minua kevyempi, ja päätän, etten syö yhtään häntä enempää ollessamme yhdessä. Iloitsen kun kaveri haluaa roskaruokaa, koska syy on kerrankin jossain muualla kuin minussa. Päähäni tulee idea, että saan syödä päivällä yhden paketin nuudeleita, jos en ennen iltaa syö muuta. Syömiseni perustuu lähes pelkästään satunnaisiin impulsseihin, en erityisesti suunnittele. Kuitenkin tunnen raivostuvani, jos en voi toteuttaa hetken mielijohteen mukaista ruokailua. Ehkä teen tästä isomman ongelman kuin se onkaan. Kai mielitekojen mukaan syöminen on aika normaalia, ja vain perfektionistini väittää toisin.

Mutta pelkään oikeasti aiheuttavani itselleni terveyshaittoja nykyisellä syömiselläni. Saan liikaa rasvaa ja sokeria, joskus myös liikaa suolaa. Ja painoni jojoilee niin, että korkeimman ja matalimman painon väli on jotain 6-8 kiloa. Voisi tuo olla pahempaakin, myönnän. Viime kevään kirjastomätöt kyllä hävettävät, mutta ehkä ne olivat ainoa tapa selvitä opiskelusta. Toisaalta voi miettiä, kannattaako minun opiskella tai pyrkiä mihinkään "oikeaan" työhön, kun ei minusta tunnu siihen olevan. Pystynkö koskaan muuhun kuin tekemään paskaduunia osa-aikaisena, ja sitäkin hajoillen aina välillä?

Pystynkö koskaan ajattelemaan ruokaa normaalisti? Jos syön herkkuja, ajattelen syöväni niitä koska haluan ahmia. Jos syön jotain terveellistä, ajattelen että minun pitäisi laihduttaa. Joskun kun syön liikaa, harkitsen oksentamista. Minulla ei ole todellista syömishäiriötä, eikä oikeaa ongelmaa painoni kanssa, mutta mieleni pyrkii keskittymään näihin asioihin. Minusta tuntuu, että oireilisin pahemmin, jos asuisin yksin, jos ei olisi ketään jolle jäädä kiinni. (Ja tässä kohtaa terapeuttini huomauttaisi, että ulkoistan taas kaiken hyväntahtoisuuden itseäni kohtaan - kyllä minä oikeasti ihan itse haluan syödä terveemmin, enkä toimi niin vain kiinnijäämisen pelosta.)

En tiedä oliko tässä postauksessa mitään mieltä, kirjoitin vain koska en halunnut mennä nukkumaan. En edes itse tiedä miksi en halunnut, ehkä se oli vain se kolmevuotias, joka halusi väkisin valvoa myöhään. Unirytmini on sekaisin, mutta täysin omasta syystäni. En ole muutamaan yöhön mennyt edes sänkyyn ennen kello kahta.

Näin kesällä tulee luultavasti kirjoiteltua harvemmin, kun sopivia välejä kirjoittaa on vähemmän, eikä asiaakaan oikein tunnu olevan. Ensi syksyn stressejä odotellessa, silloin varmaan riittää taas asiaa.