Vähän lisää valitusta taas. Toivon, että ihan kohta tulee helpompaa, kun on hetki ihan mukavaa ohjelmaa ja vähemmän töitä. Sitä ennen pitäisi kuitenki selvitellä opiskelujuttuja syksyä varten. Ahdistaa. Masentaa. Pienikin vihjaus epätäydellisyydestäni ja vajoan. Pienikin heilaus negatiivisiin tunteisiin ja alan vapista ja haluan itkeä. Pitäisi varmaan opiskelujuttuja selvitellessä kertoa, että juuri nyt masentaa, enkä siksi pysty päätöksentekoon ja ettei minua nyt kiinnosta yhtään mikään, vaikka syksyllä saattaakin sitten olla toisin. Mutta inhoan oman sairauteni myöntämistä, inhoan siitä puhumista, sillä se saa minut aina itkemään. Se itku hävettää mua. Mutta tiedän, että se opiskelukeskustelu ois hedelmällisempi, jos suoraan sanoisin, etten nyt ole siinä tilanteessa, että pystyisin tekemään valintoja.
Haluaisin ettei multa hetkeen vaadittaisi yhtään mitään. Kai tällä ololla saikkuakin irtoaisi, mutta mitä mä siitä hyötyisin? Töihin ois vaan entistä vaikeempi palata, eikä tää edes johdu töistä. Toki yksittäiset töissä tapahtuvat asiat voi pahentaa mun oloa, mutta ei ne ole mua masennukseen tuoneet. Ehkä osin liikarasitus on syynä, mutta uskon enemmin, että tämä on sairauteni tapa ilmetä. Masennusjaksoja tulee ja menee. Tänä keväänä oli yksi ennen tätä, viime syksynä oli yksi tai kaksi, en ole varma oliko välissä parempaa jakso. Viime kesänä oli myös yksi jakso, joka taisi oikeastaan alkaa jo viime keväänä. Vuoden sisällä siis ehkä viisi tai kuusi masennusjaksoa, enemmällä tai vähemmällä ahdistuksella. Muut ekstraoireet ovat vaihdelleet: viime keväänä syömisoireilua, viime kesänä lisäksi vihaisuutta, syksyllä ahdistusta. Tämä kevät on mennyt melko puhtaana masennuksena, hieman syömisjuttuja lähinnä ahmimisen muodossa. Mitähän seuraavaan masennukseen keksisi?
Tänään lähdin ihmisten ilmoille hiukset harjaamatta, likaisissa vaatteissa (ei ne sentään haissu, mutta tahroja riitti) ja ilman meikkiä. Ja se oli mulle ihan sama.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Pienikin kommentti on suuri ilo.