Onni on itsestä kiinni

Elämänasenne on valintakysymys. Se nouseeko sängystä iloisena ja positiivisena vai murjottaen, kiroaako ohi ajavaa bussia vai nauttiiko auringosta, onko optimisti vai pessimisti, on riippuvainen omasta valinnasta. Ainakin näin kirjoitaa Sami Sillanpää Helsingin Sanomissa, mikäli en täysin väärin tulkinnut.

En ole koskaan ollut pessimisti, ja silti sairastuin masennukseen ja ahdistuneisuushäiriöön. Ja myönnän: jäin vellomaan epätoivoon ja yksinäisyyteen, en yrittänyt nostaa itseäni tai nähdä tilanteessa jotain hyvää. Halusin ajatella, ettei tuo kirjoitus kohdistu mielenterveyshäiriöisiin, mutta Sillanpää kirjoittaa: "Ympärillä näkee ihmisiä, jotka paisuttelevat murheitaan, syyttävät joka ongelmasta muita tai ottavat kaiken niin raskaasti, että elämä alkaa ahdistaa. Yhteiskunnassa se näkyy: masennusta, itsemurhia, stressiä, kaikkeen kohdistuvaa vihaa." Masennus ja itsemurhat eivät johdu ongelmien paisuttelusta, ainakaan tahallisesta sellaisesta.

Mielenterveyshäiriöt eivät parannu pelkällä päättämisellä, ainakaan niiden tunnepuoli. Apua voi päättää hakea, oireilun voi päättää lopettaa, mutta sairautta ei voi pelkällä asenteella parantaa, en usko näin. Kun herää paniikkikohtaukseen tai masennukseen ennen kuin ehtii edes ajatella nousisiko oikealla vai väärällä jalalla, ei siinä paljoa positiivisia puolia etsitä. Jos arki on vain jaksamista ja selviytymistä ja pelkkä sängystä nouseminen käy työstä, ei ole energiaa "keskittyä hyvään" - eihän sitä hyvää edes näy!

Sillanpää antaa seuraavat ohjeet:

Päästä irti – älä haudo vihaa sisälläsi.

Ole kiitollinen – keskity hyvään.

Anna anteeksi – älä anna kokemasi vääryyden hallita itseäsi.

Hyväksy se, mihin et voi vaikuttaa. Heittäydy siihen, mihin voit vaikuttaa.

Optimismi on hyvä ominaisuus, mutta negatiivisiakin tunteita saa olla. Viha kertoo jostain, se ilmaisee, ettei omassa ympäristössä kaikki ole hyvin. En tarkoita, että vihan pyörittäminen sisällä olisi hyvä vaihtoehto, vaan että pitäisi miettiä mistä viha tulee. Jos se on kiinni ympäristöstä, on ilmaistu viha aiheellista. Toisille saa suuttua! Mutta pitää olla myös viisautta huomata, milloin vihaisuus johtuu omasta väärinreagoinnista, väsymyksestä tai asenteesta. Tällöinkin turhautumisen saa ilmaista, muttei kohdistaa suuttumusta siihen syyttömiin.

Kuten sanoin, hyvään on vaikea keskittyä, jos sitä ei ympärillä näy. Joskus sitä voi olla vaikea nähdä masennukselta, tai se pieni hyvä voi olla riittämätöntä ilahduttamaan. Ja oikeasti, kaikkien ihmisten elämä ei ole hyvää. Maailmassa on pimeitä paikkoja, ja masentuneena se pieni hyvä voi vain korostaa kaikkea mikä on huonosti. Ja surkeutta saa tuntea! Aina ei tarvitse olla iloinen, kaiken ei tarvitse olla positiivista. Kuten vihakin, masennus kertoo, että jokin ei ole hyvin, ja jotain pitää muuttaa. Jollekin se voi olla oma asenne, mutta muitakin syitä on - ihan oikeita syitä eikä vain keksittyjä ulkopuolisia syitä. Masentuneen aivokemian häiriö, läheisen kuolema, pitkään jatkunut huono elämäntilanne, koulukiusaaminen - kaikki ihan oikeita syitä tuntea olonsa huonoksi eikä pelkkää aiheetonta ulkoisen syyttelyä.

Anteeksianto voi olla vaikeaa, ja vaikka siihen pystyisikin, se koettu vääryys voi edelleen hallita elämää, halusi tai ei. Minulla on persoonallisuushäiriö, jota en voi päättää pois. Se johtuu nimenomaan kokemastani vääryydestä, siitä etteivät vanhempani osanneet reagoida tunteisiini oikein. Toki paraneminen, eli persoonallisuushäriössä persoonallisuuden korjaaminen, on hyvinkin paljon minusta kiinni. Mutta tilanteeni ei muutu hetkessä, vaikka päätänkin muuttaa sitä. Ja katkeruuttakin saa tuntea.

Mitkä ovat asioita, joihin en voi vaikuttaa? En voi vaikuttaa siihen, mitä lapsuudessani tapahtui tai oli tapahtumatta. Silti en hyväksy sitä, en siinä mielessä että sanoisin sen olleen ja sillä selvä. Minä voin oppia siitä, voin katkaista sen epäkuntoisen kommunikaation, joka sekä isäni että äitini suvussa on eteenpäin siirtynyt. Ehkä tämä on eräänlaista hyväksymistä. Mutta miksei saisi olla välillä surullinen, katkera ja epätoivoinen?

Vaikean mielenterveyshäriön keskellä ei ole energiaa positiivisuuteen, siihen ei pysty. Siksi tarvitaan apua. Tarvitaan joku, joka on vierellä ja hyväksyy sen, että tilanne on mitä on. Joku, joka ei sano: "ota itseäsi niskasta kiinni", vaan näkee ja tunnustaa sen, että toinen kärsii. Ja sitten kulkee vierellä, eikä lopeta. Ei menetä toivoaan silloin, kun mielenterveyshäiriöinen ei sitä näe, vaan uskoo parempaan tämän puolesta. Onni on itsestä kiinni vasta, kun itsellä on mahdollisuus nähdä enemmän valoa kuin pimeyttä.

Kyky päättää olla onnellinen on kuin kyky päättää kävellä. Se onnistuu, jos jalat ovat terveet. Mutta jos jalka on poikki, harva yrittää sillä eteenpäin raahautua. Tarvitaan kipsi ja kyynärsauvat. Joskus jalka pitää rakentaa kokonaan uudestaan. Kukaan ei kyseenalaista tätä, kukaan ei väitä, että katkenneella jalalla voi päättää kävellä ihan itse ilman tukea. Ei onnellisuuteenkaan aina pysty yksin, eikä välttämättä heti edes tuettuna.

Onnelisuus on kiinni itsestä, jos on mieleltään terve. Onnellisuus on terveellekin helpompaa toisen kanssa, ja surukin on normaali osa elämää. Kuolemaa ja menetystä saa surra, siinä ei tarvitse nähdä mitään positiivista. Ihminen ei ole vastuussa yksin itsestään, toisen tuskaa ei voi jättää tämän yksin kannettavaksi. Kukaan ei yksin, omasta päätöksestään ja ilman ulkopuolista tukea selviä vaikkapa masennuksesta. (Koskaan en ole tällaista ainakaan kuullut.) Siksi onni ei ole kokonaan omaa ansiota. Se on myös toisten ihmisten ja yhteiskunnan ansiota. Jokainen on vastuussa omasta ja toisten onnesta sen kyvyn mukaan, joka hänellä sillä hetkellä on.

Ja muuten: "ottaa itseään niskasta kiinni". Harvinaisen typerä lause. Oletko koskaan yrittänyt nostaa itseäsi niskasta ylös, siis kirjaimellisesti? Ei onnistu. Siihen tarvitaan toinen, joka on jo ylhäällä.