keskiviikko 19. maaliskuuta 2014

Enkä tiedä kuinka tästä pois / omin jaloin pääsee

Blogi on jäänyt viimeaikoina ehkä turhan vähälle huomiolle. Jotenkin ei ole ollut sellaista tyhjää aikaa, että olisi tehnyt mieli kirjoittaa. Ja lisäksi iltalääkkeeni väsyttää niin, etten enää valvo turhan myöhään. Ilta/yö on kuitenkin ollut se yleisin kirjoitteluaika minulle.

Vointi on ollut melko monenlaista. Viime viikolla maanantaista keskiviikkoon oli ihan hyviä päiviä. Torstaina olo lähti laskuun, kun stressitaso nousi opiskeluista johtuen. Siitä asti aikaansaamiseni taso on ollut tuskastuttavan pientä. Tänään sain hieman lisärohkaisua opiskeluihin, joten sain aikaan hiukan viimepäiviä enemmän. En kuitenkaan kovin paljoa. Tuntuu siltä, että pystyn päivässä keskittymään opiskeluihin pari tuntia, hyvällä tuurilla kolme. Pitäisi ehkä vain kelpuuttaa tuo itselleen, mutta enhän minä osaa. En vaikka kuinka yrittäisin ajatella, että sitten kun on vähemmän stressaavaa tekemistä, pystyn taas enemäpään. Ja että osaan kyllä käyttää ajan halutessani tehokkaasti. Se tosin vaatii sitä, että en epäile omaa osaamistani, mikä on aika harvinaista.

En ole oksentanut pariin viikkoon, enkä laskenut kaloreita kohta melkein kahteen kuukauteen. Kyllä kroppa silti ahdistaa, ja ruokavalio koostuu aivan liiaksi karkeista ja muusta mättösafkasta, kun hiilarinhimo ei vaan lopu. En vaan ole jaksanuyt ajatella asiaa. Pelkään, että jossain vaiheessa väsyn stressaamaan opiskelua, ja siirrän sen ahdistuksen syömiseen ja liikkumiseen. Ehkä sitä on turha miettiä etukäteen (ja tehdä itseään toteuttavia ennusteita). Olen vaan aika huono olemaan miettimättä etukäteen kaikkea mahdollista.

Viiltely sen sijaan on ehkä jollain tavalla lähtenyt käsistä. (Ja varoituksen sana: seuraa melko tarkkaa kuvailua aiheesta, skippaa tämä kappale, ja ehkä seuraavakin, jos ahdistaa tai muuten tiedät, ettei sinun ole hyvä lukea tällaista.) Ei mulla mitään valtavaa määrää haavoja ole, itseasiassa vain pari uutta. Mutta se huomio, mitä on yhden haavan tekemiseen mennyt, on ollut ihan toista kuin ennen. Ne pari uutta ovat syvempiä kuin aiemmat naarmuni, nämä ovat kai oikeasti menneet läpi kaikista ihon kerroksista. Molemmista sain vuotamaan enemmän verta kuin aiemmin, koska osuin johonkin verisuoneen. Ensimmäisen kerran en tajunnut onnistuvani tuossa (vaikka yritinkin), ja ei sattunut sitten olemaan mitään paperia vieressä, kun iholle kertyi nopeasti sellainen kaksieuroisen kokoinen verilammikko. Säikähdin hieman, kun aiemmat on lähinnä tihkuneet verta ja tyrehtyneet ihan itsekseen. Sain sen tyrehtymään kylpytakin hihaan (tumma kylpytakki, ei tarvinnut pelätä, että jää tahra) ja paikattua sitten ihan hyvin. Toisessa haavassa näin sen verisuonen (hetki meni tajuta mikä se on, kun ihon läpi ne näyttää erilaisille kuin muuten), ja sitten ihan tarkoituksella viilsin siihen. Sen olen vielä myöhemmin avannut uudestaan. Eivät nämä siis kumpikaan olleet erityisen suuria suonia tai syvällä, sellaisia mitkä näkyy ihon läpi.

Toisaalta mielessäni on vakaa aikomus saada viiltely loppumaan ja hoitaa olemassa olevat arvet mahdollisimman näkymättömiksi ennen kesää. Kuitenkin olen jotenkin kovin viehtynyt taas tuohon veren näkemiseen, varsinkin kun olen oppinut vuodattamaan sitä enemmän. Lisäksi sen avulla pääsen hetkeksi pois kaikesta mikä ahdistaa ja masentaa. Siitä kirjoittaminenkin tuntuu toimivan aika hyvin. Korviketta on vaikea löytää. Keksin kyllä sellaisia vaihtoehtoja, jotka ei aiheuta haavoja, mutta ne ei loppujen lopuksi ole yhtään sen parempia. Yhtälailla nekin on todellisuudesta pakenemista ja huomion siirtämistä muualle kuin siihen, mikä ahdistaa. Ei niillä opi vaikeita asioita käsittelemään sen enempää. Voisi silti kai olla ihan hyvä, ettei aiheuttaisi kroppaansa mitään pysyvää. Mitä mieltä te olette tällaisista vaarattomista (mutta silti ei-rakentavista) viiltelyn korvikkeista? Niin kuin siis joku kuminauhan näpäyttely käsivarteen tai jääpalan puristaminen nyrkkiin? Onko niissä mitään järkeä, vai siirtäkö ne vaan ongelman eri muotoon?

Apulanta: Pihtiote (otsikko)

2 kommenttia:

  1. Itse olen myös viillellyt viime aikoina. Jopa siihen pisteeseen, että jouduin lähtemään päivystykseen, koska haava ei tuntunut paranevan itsestään. Oli epäily verenmyrkytyksestä, mutta onneksi haava on nyt kuitenkin parantunut. Ymmärrän hyvin viiltelynhalusi, itsekin mietin sitä jatkuvasti ja kaipaan. Mielestäni vaarattomia viiltelyn korvikkeita olisi hyvä olla olemassa, koska viiltelystä voi oikeasti seurata verenmyrkytys tai jää pysyviä kudosvaurioita. Tosin huono olen itse tässä ketään neuvomaan, mutta jos esim. jääpalan nyrkkiin puristaminen toimii, niin ehkä se olisi parempi vaihtoehto kuin viiltely?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ole itse kyllä tuota jääpalaa kokeillut, se on vaan jotain mitä olen lukenut. Eipäilen ettei se minulle toimisi, kun ei se kipu varsinaisesti ole mulle se juttu. Kuminauhan jättämät jäljet puolestaan lisää halua tehdä oikeita haavoja. Pitäisi kai vaan saada päätään selvitettyä niin, ettei tällaisia keinoja tarvitsisi. :/ Tietysti jos joku vaarattomampi keino toimisi, niin olisihan se ehkä parempi sillä välin, kun yrittää niitä oikeita ongelmia ratkoa.

      Mahdollista verenmyrkytysvaaraa tai muuta ei kai osaa ottaa tosissaan ennen kuin sellaista on itsensä kohdalla säikähtänyt. Vähän sama juttu kuin oksentaminen, ei sitä osaa pitää oikeasti vaarallisena ennen kuin saa jotain fyysisiä oireita siitä. Yritän kyllä pitää haavani puhtaana. Desinfion ne ja peitän laastarilla tai vastaavalla, jos ovat vielä ihan auki.

      Poista

Pienikin kommentti on suuri ilo.