Vastauksia

Tässä lupaamani kysymyspostaus. Todella hyviä (ja haastavia!) kysymyksiä. Yritin järjestellä nämä jokseenkin jouhevaan järjestykseen.

Tietääkö miehesi kulloisenkin vointisi ja tilanteesi? (Miksei, jos ei?) Miten hän suhtautuu?

Mieheni tietää aika vähän. Kerron kyllä, jos esimerkiksi stressaa enemmän kuin normaalisti, mutta hän ei tiedä esimerkiksi syömishäiriöoireista tai viiltelystä. Hän tietää, että olen viillellyt joskus nuorempana. Hän tietää myös, että olen käyttänyt lääkkeitä ja että olen terapiassa.

Suhteemme alussa emme juuri osanneet puhua toisillemme, ja se tuntuu jotenkin jääneen päälle. Toisaalta vaikka mieheni on monin puolin ihana, hän ei ole hyvä kuuntelemaan suuria murheita. En tarkoita, että hän suhtautuisi jotenkin ikävästi, vaan hän ei selkeästi tiedä mitä hänen pitäisi tehdä, ja on hieman ahdistuneen oloinen. En halua tuottaa hänelle ikävää oloa, joten en kerro kaikkea. Lisäksi olen hänen seurassaan enimmäkseen paremmalla tuulella kuin muuten - minulla ei ole silloin edes samanlaista tarvetta avautua.

Stressiin ja siihen, etten aina jaksaisi kaikkea, hän suhtautuu hyvin. Jos sanon, että nyt on minun on tehtävä vähemmän töitä, koska en vaan jaksa, se sopii hänelle, vaikka rahaa tuleekin sitten vähemmän. Välillä hän vaikuttaa turhautuneelta siihen, että joskus välttelen asioiden hoitamista viimeiseen asti. Sitä kuinka paljon tässä on taustalla ahdistuneisuushäiriöni, hän ei tiedä. Tästä olisi mielestäni ihan hyvä puhua hänelle, vaikka monesta muusta jutusta on mielestäni ihan ok olla puhumatta. Toisaalta ymmärrän turhautumisen, koska koen samaa tunnetta itsekin itseni suhteen.

En ole koskaan oppinut puhumaan avoimesti tunteistani, joten opettelen sitä vasta. Kun elämässäni on jotain oikeasti tärkeää, johon mieheni suhtauminen voi vaikuttaa, yritän puhua hänelle. En kuitenkaan usko, että hänen sanomisensa voisivat vaikuttaa vaikkapa syömisoireiluuni.

Millainen suhde sinulla on vanhempiisi / sen merkitys sairauteesi/oireiluusi?

Tällä hetkellä suhde on jokseenkin etäinen. Olemme kyllä usein yhteydessä toisiimme, mutta emme puhu mitään ihmeellistä. Isäni kanssa näin on ollut aina. Oikeastaan hän on viimevuosina tuntunut ehkä aavistuksen läheisemmältä, mutta muutos on hyvin hidasta. Äitini on aina yrittänyt puhua minulle, mutta ei kovin oikeilla keinoilla. Nykyisin hän kyselee vähemmän olostani, ja se on helpottanut jännitettä meidän välillä. Minun ei niin paljoa tarvitse pelätä joutuvani puolustelemaan käytöstäni.

Ollessani teini-ikäinen meillä oli äidin kanssa aika vaikeaa. Ei siksi että olisin ollut jotenkin vaikea tai kuriton teini (en esimerkiksi tehnyt mitään laitonta tai pahaa muutenkaan). Suhteemme vaikeutui, kun äiti sai virallisesti tietää minun olevan sairas. Äiti yritti saada minua puhumaan, ja kun puhuin, se kuulosti äitini korvissa syytöksiltä häntä kohtaan. Olivat sanani ehkä sellaisia, mutta ne olivat myös totta. Se että äitini odotti minulta paljon eikä malttanut kuunnella ja suuttui jokaisesta vakavasta keskustelusta, oli totta. Pahinta oli se, kuinka aloin itkeä kun yritin selittää jotain asiaa, ja äitini turhautui kun ei itkuni läpi ymmärtänyt, mitä sanoin. Huomasin turhautumisen, arvelin sen johtuvan siitä mitä sanoin tai muuten itsestäni, ja puolustauduin huutamalla tai kommunikoimalla muuten huonosti. Tässä vaiheessa äiti lähti pois, eikä yrittänyt enää jatkaa keskustelua.

Lisäksi äidillä oli tapana antaa vinkkejä siitä, miten minun pitäisi toimia. Kuulin nämä syytöksinä - jos olisit toiminut näin, et olisi tässä tilanteessa! Äitini tapa puhua oli yleisestikin negatiivinen, ja hän useammin huomautteli siitä, mikä ei ollut tehty tai oli tehty huonosti kuin kiitteli oikein tehdystä. Perusteluna oli se, ettei häntäkään koskaan kiitetä. Miten me lapset olisimme voineet keksiä kiittää häntä, jos hän ei koskaan näyttänyt meille kiittämisen mallia? Olen nyt myöhemmin opetellut tietoisesti antamaan positiivista palautetta ja kiittämään, kun huomaan jonkin asian tulleen tehdyksi.

Tämä vastaus on sisältänyt paljon puhetta äidistäni. Isäni ei aktiivisesti tehnyt mitään ihmeellistä. Luulin vuosia, ettei miehillä ole tunteita lainkaan. Tuo ehkä kertoo siitä, millainen isäni (ja muutkin sukulaismieheni) on.

Vanhempieni suhtautuminen on osaltaan vaikuttanut minuun. Olen ollut herkempi kuin heillä on ollut resursseja kasvattaa. He eivät ole osanneet reagoida kaikkiin tunteisiini parhaalla mahdollisella tavalla. He eivät aina osanneet tunnistaa minun tunteitani, vaan kaikki mielipahan osoitukseni tulkittiin johtuvaksi nälästä tai väsymyksestä. Varmasti olin myös nälkäinen tai väsynyt, ja siksi ilmaisuni saattoi olla tavallista ikävämpää. Kuitenkin ne syyt miksi suutuin, jäivät aina käsittelemättä. Äitini puheet ruuasta, terveellisyydestä ja lihavista ihmisistä ovat taustalla siinä, miksi oireilen ruualla. Perfektionismini on myös äitini peruja, sillä muu kuin täydellisyys ei ollut hyväksyttävää.

Olen tyytyväinen nykyiseen suhteeseemme. Se ei lietso sairauttani enää pahemmaksi. Vanhojen keskustelujen kaiut kuuluvat silti yhä korvissani ja vaikuttavat yhä toimintaani. Puhun itselleni paljon niillä lauseilla, joita äitini käytti kasvaessani.

Miksi ajattelet, että jonkin diagnoosin saaminen auttaisi oloasi tai tilannettasi? (Tällaisen kuvan olen saanut, korjaa toki jos olen väärässä.)

Minulla on (ollut) useampi diagnoosi: ahdistuneisuushäiriö, masennus, epävakaa persoonallisuus. Saatan silti turhautuneena ihmetellä mikä minulla on, sillä minusta tuntuu, että minun pitäisi olla jo parantunut noista. Kaikki nuo ovat parannettavissa olevia häiriötiloja. Siksi välillä tuntuu, että olisiko tässä jotain muutakin, kun vaikeudet eivät tunnu loppuvan. Joskus elinikäinen diagnoosi tuntuisi helpommalta. Silloin olisi jokin, mikä pitää hyväksyä, eikä jatkuvaa painetta muuttua. Masennuksesta pitää parantua, siihen ei saa jäädä vellomaan. Ahdistuksen aiheita pitää kohdata ja työstää. Persoonallisuuden vikaa vasta pitääkin työstää, sillä persoona muuttuu hitaasti. Kaikki olemassa olevat leimani tuntuvat sellaisilta, että minua voi syyttää niistä. Kaipaisin ehkä enemmän sitä, että jotenkin pääsisin eroon siitä tunteesta, että sairaus on minun vikani, kuin tyhjentävää "tämä sinussa on vialla ja tästä syystä" -selitystä.

Oletko nyt jonkilaisessa hoitosuhteessa?

Olen. Käyn yksityisellä terapeutilla noin kerran kuussa. Yhteiskunnan tuet asiaan olen kuluttanut. Aktiivista kontaktia lääkäriin minulla ei ole, tosin tiedän keneen olla yhteydessä, jos tarvitsen.

Millaista hoitoa olet saanut?

Olen ollut kunnallisella nuorisopsykiatrian polilla, kelan korvaamassa kuntoutuspsykoterapiassa ja nyt omakustanteisessa terapiassa. Terapeuttini on säilynyt samana pitkään, joten hoitosuhteeni yhden ihmisen kanssa on ollut varmasti keskimääräistä pidempi ja vakaampi.

Minulla on ollut lääkitys, useampaakin kokeiltuna. Esimerkiksi Ketipinoria, Efexoria, Cipralexia, Seronilia. Ketipinorista ja Efexorista oli eniten apua. Lisäksi olen saanut nukahtamislääkkeitä ja olen ostanut jotain reseptivapaita valmisteita nukahtamisen ja jännityksen helpottamisen avuksi.

Olen ollut parissa ryhmässä, mutta en kokenut niitä erityisen hyödyllisiksi, ainakaan suoran avun kannalta. Voi olla, että ilman toista ryhmää elämäni olisi silloin ollut liian sisällyksetöntä. Toisesta ryhmästä saatan hyötyä joskus tulevaisuudessa, opinhan siellä jotain uutta. Kuitenkin olen ryhmässä aina vähän jännittynyt. Lisäksi toisten hullujen läsnäolo aiheuttaa epätervettä vertailua.

Millaista hoitoa haluaisit tai millaisen hoidon ajattelisit toimivan?

Ehkä enemmän nykyistä keskustelumuotoista yksilöterapiaa. Minulla ei vaan ole rahaa enempään. Lisäksi mikä tahansa kohtuullisen lievästressinen ajanviete, joka tuottaisi onnistumisentunteita, olisi hyväksi minulle. Kuvataideterapiaa olisi mielenkiintoista kokeilla.

Miksi et ole hakenut apua myöskin syömishäiriöoireiluun? Tietääkö terapeuttisi siitä? Tietääkö kukaan?

En ole hakenut erityistä apua tähän, sillä syömisoireilu on yksi muiden joukossa. Terapeuttini tietää siitä, ja katson siksi olevani hoidossa myös syömishäiriön kannalta. Kukaan muu ei tiedä, että juuri nyt oireilen näin. Muutama tietää, että olen joskus tehnyt tätä, ja osa heistä saisi sen helposti selville, jos kysyisivät. En vain näe heitä juuri koskaan. (Tämä on omaa syytäni, en pidä yhteyttä.)

Olisitko valmis hakemaan myöskin siihen [syömishäiriöoireiluun] apua, vaikka susta tuntuisikin siltä että oireilu ei olisikaan tarpeeksi vakavaa? Jos et niin mikä eniten estää sua?

En hakisi nyt mitään muuta kuin mitä minulla on jo. En ainakaan mitään maksullista. Juuri se syömishäiriön suhteellinen lievyys vaikuttaa tässä. Lisäksi läheiseni luulevat minun voivan paljon paremmin, ovat luulleet jo vuosia. En halua paljastaa, että olen valehdellut koko ajan. Ja toisaalta, minulla on välillä ihan oikeasti niin hyvä olla kuin annan ymmärtää olevan aina.

Pakko kai myös myöntää, että osa minua ei edes halua eroon tästä. Juuri nyt en tunne itseäni sairaaksi tämän osalta.

Miksi laihdutat?

Saan siitä onnistumisen tunteen. Nälkä on jatkuva muistutus siitä, että teen edes jotain oikein. Kun pelkää jatkuvasti epäonnistumista ja on ylikriittinen kaiken suhteen, on helpompaa, kun edes yksi asia joko selkeästi onnistuu tai ei. (Numero vaa'alla nousee tai laskee.)

Haluaisitko voida hyvin omassa kehossasi ja olla laihduttamatta?

Tuntuu hirveän vaikealta sanoa, että haluaisin. En muista elämästäni sellaista pidempää pätkää, että olisin ollut tyytyväinen ulkonäkööni. Hetkittäin olen ollut ja pienempänä en edes ajatellut asiaa. Tuntuu kovin kaukaiselta, että oikeasti pitäisin ulkonäöstäni muutenkin kun vain hetkittäin. Siksi on vaikeaa vastata tähän kyllä, ei tunnu realistiselta että voisin hyvin sellaisena kuin olen. (Puhtaan fyysisesti se ehkä on mahdollista, mutta psykosomaattinen oireilu saattaisi estää senkin.) Ehto jonka tulisi täyttyä, etten haluaisi laihduttaa tai etten ajattelisi laihduttamisen olevan aiheellista, on siis vaikea täyttää. Jopa niin vaikea, etten uskalla haluta sitä.

Miksi syöt kaikkea hyvää samalla kun lasket kaloreita?

Tästä kysymyksestä minulle tulee suuri tarve puolustautua ja vastustaa. Kuulen tämän syytöksenä. Tunnen itseni epäonnistuneeksi. Ajattelen, etten saisi syödä herkkuja, että olen nyt huono syömishäiriöinen.

Syön hyvää, koska hyvä on hyvää. (Hitsi mitä argumentointia!) Useimmiten syön suklaata, kun on hillitön nälkä eikä lähellä (alle sadan metrin päässä) ole mitään muuta. Tai kun menen vaan liian nälkäisenä kauppaan. Silloin tekee mieli mitä sattuu, ja päätän käyttää parisataa kaloria suklaaseen. Sorrun, olen heikko, olen vain ihminen. Pidän ruuasta ja herkuista paljon. Ruuanlaitto ja leipominen on kivaa. Hyvä ruoka on ihana asia. Minun on siis vaikea elää pelkällä "laihdutusruualla".

Järkevä puoleni haluaa huomauttaa, että ihan oikeasti tarpeeseen laihduttavillekin ihmisille sallitaan herkuttelu silloin tällöin. On parempi opetella samantien realistinen syömistapa, eikä totaalikieltäytyä mistään. Se sopii hyvin harvalle.

Mikä kaikki on ollut vaikuttamassa sairastumiseesi? Onko sinua esim. kiusattu koulussa tai oletko muuten kokenut nuorena vaikeita asioita?

Aiemmin mainitsemani vanhemmat, oma herkkyyteni ja näiden kahden heikko yhteensopivuus. Minua on myös kiusattu, ei koskaan mitenkään käsittämättömän julmasti, mutta tarpeeksi minulle. Minulle oli paha jo se, että minusta käytettiin lempinimeä, jota en halunnut käytettävän. Se ei ollut loukkaava nimi, mutta sen käyttö toiveitteni vastaisesti teki siitä loukkaavan. Tosin myöhemmin sain myös aidosti loukkaavan ja mauttoman lempinimen. Nauruani matkittiin, tavaroihini kosketiin, vastauksilleni luokassa naurettiin. Pieniä juttuja, mutta yhdessä liikaa. En oppinut, että kuuluisin mukaan johonkin.

Olen aina ollut yksinäinen, aina kokenut olevani jotenkin ulkopuolinen. Ehkä tämä on vain sattumaa, huonoa tuuria. Osansa voi myös olla sillä, että olen keskimääräistä herkempi. Ehkä minä oikeasti olin erilainen kuin muut.

Viimeisenä asiana yletön stressi ja loppuunpalaminen. Tein vuosia liikaa kouluhommia. Tein aina kaikki läksyt, sain kokeista vähintään kaseja, enimmäkseen ysiä ja kymppiä. En osannut joustaa mistään, kaikki piti tehdä täysillä. Lopulta tehtävien asioiden määrä ja vaikeustaso kasvoi sellaiseksi, etten mitenkään olisi voinut suoriutua yhtä hyvin kaikesta kuin ennen. Silti yritin, ja samaan aikaan olinn yksinäisempi kuin koskaan. Mieleni ei kestänyt tuota.

Milloin aloitit viiltelyn ja miksi?

Aikaa tästä on vuosia. Olin lukiossa. Minun piti kirjoittaa jokin essee. Aihe ei kiinnostanut, kurssin suorittaminen ahdisti, opettaja oli pelottava, olin väsynyt. En saanut sanaakaan paperille. Eräs tuttuni viilteli silloin, ja otin mallia. Sekava olo päässä helpotti. Näin minä ainakin muistan.

Mitä alaa opiskelet? Pidätkö alastasi? Kuinka kauan olet opiskellut?

Valitettavasti tämä on sellainen kysymys, että tarkkaa vastausta en anna. Voin kertoa tämän verran: opiskelen korkeakoulussa, valmistuttuani olen maisteri. Pidän alastani, mutta pelkään sen tuomaa vastuuta. Opintoni ovat lähes lopussa, eli melko pitkään olen opiskellut.