perjantai 18. lokakuuta 2013

It's payback time for sins

Tämä postaus on luultavasti pelkkää syömishäiröjuttua, kaloreita ja itsetuhoisuutta, joten silmät kiinni jos sellainen ahdistaa. Haluan myös huomauttaa, ettei mulla ole koko ajan paska olo, mutta tämä on paikka jota käytän sen purkamiseen. Elämäni ei ole siis ihan yhtä rankkaa kuin tästä ymmärtää, mutta ei mulla kevyttäkään ole.

Viime viikonlopun kolmen päivän ylensyömisen jälkeen otin vähän takaisin. Osittain ihan huomaamattani, tai ehkä olen vain työntänyt jonnekin mielen perälle ajatuksen siitä, että syödäkin pitäisi. Kaloreita seuraa. Maanantaina reilu 1100, tiistaina vajaa 1100, keskiviikkona reilu 1200 ja eilen noin 600. Eilisestä parisataa kaloria tuli suklaasta. Tänään meni enemmän, ehkä 1600. (Kaikesta en vaan voinu laskea edes semitarkkoja kaloreita.)

Joskus alkusyksystä taisin väittää, etten enää uskalla oksentaa. En jaksa kaivella, että väitinkö etten enää yrittäisikään. Ainakin vahvasti kuvittelin, että seurausten pelko voittaisi ruuasta seuraavan ällötyksen. Ei sekään vaan mennyt niin kuin uskoin. Tänään en syönyt päivällä juuri mitään (proteiinijuoma ja suklaapatukka oli kaikki mitä kello viiteen mennessä olin syönyt), mutta illalla meni sitten hieman enemmän. Ei mitään jättimättöä, yhteiskalorit tosiaan ehkä 1600. (Tai mistä minä tiedän, kun kaikki muu paitsi tuo suklaa ja proteiinijuoma meni arpomalla.) Ruoka meinasi nuosta välillä itsekseen ylös, hieman liikaa täytettä vatsalleni kerralla, varsinkin kun meni pari kuppia kahviakin. (Pientä refluksiongelmaa on mulla aina ollut.) Ensimmäisen tilaisuuden tullen painelin äkkiä vessaan ja työnsin sormet kurkkuun. Kantti ei kestänyt kovinkaan paljoa, ulos tuli ehkä puoli desiä.

Siitä huolimatta, että en oksentanut paljoa, tuo oli jotain, mitä en uskonut enää tekeväni. Luulin, että pelkäisin liikaa harkitakseni. Luulin etten uskaltaisi työntää sormia kurkkuuni. Luulin, että lopettaisin ensimmäiseen yökkäykseen. Lopetin kun olin kerran saanut jotain ylös ja yrittänyt sen jälkeen vielä kerran. Eilen alimmat kalorit ikinä, tänään oksentamista. Ja tänään aamulla syksyn alin paino. Ei kuulosta kovin hyvältä, mutta rehellisesti sanoen, mua ei nyt huvita vastustaa tätä. Saan tästä jotain, mitä tarvitsen.

Huomisesta en tiedä. Periaatteessa muutama viikko sitten lupasin itselleni yhden tai kaksi päivää, kun saan syödä mitä vaan. En haluaisi pilata tätä uutta alinta painoa. Enää kilo aikuisikäni alimpaan painoon (jos muistan sen oikein). En halua oksentamisesta tapaa (vaikka se houkuttelee paljon), ja nyt kun olen kerran tehnyt niin, on kynnys pienempi. En tiedä pitäisikö minun olla huolissani. En varsinaisesti tunne olevani sairas tai ajattele syömistapojeni olevan jotenkin häiriintyneitä tai poikkeuksellisia. Saan itseni vähän väliä kiinni täysin vilpittömästä ajatuksesta, etten tarvitse ruokaa. Luulen, että minun pitäisi ajatella jonkin olevan vialla, mutta en tunne niin olevan. Paitsi että olen liian ahne, ja se on vika. Kaikki muu on okei.

Viiltelin viime viikonloppuna. Viiltelin eilen. Eilen hoidin monta asiaa, jotka oli mulle vaikeita. Sain tehtyä paljon velvollisuuksistani, ja olin hyvin väsynyt sen jälkeen. Sen sijaan, että olisin ollut tyytyväinen itseeni ja palkinnut itseni jotenkin, pakenin muita ihmisiä vessaan, itkin ja tein pari viiltoa. Kaikki se, mitä olin tehnyt, oli vain liikaa yhdelle päivälle. Olin hyvin väsynyt, ja mulla oli vielä muutakin tehtävää. Viiltelemällä sain siirrettyä totaalisen väsähtämisen pistettä pidemmälle, sain siirrettyä itkukohtauksen myöhemmälle.

Kirjoitan viikonloppuna lupailemani kysymyspostauksen, kysymyksiä voi jättää tähän postaukseen. (Laittakaa lisää, vaikka Anonyymin kysymykset ovat tosi hyviä, on vähän tylsää vastata yhden ihmisen kysymyksiin. Toki Aavakin esitti kysymyksen, joskin saman kuin Anonyymi.) Saa kysyä ihan mitä vaan, musta, mun mielipiteistä tai mitä vaan mitä tulee mieleen. Vastauksia rajoitan sen verran, ettei tätä blogia voi suoraan yhdistää muhun henkilönä.

To/Die/For: Too Much Ain't Enough (otsikko)

3 kommenttia:

  1. Älä vaan sorru oksentamisen kierteeseen. Siitä on niin helvetin vaikea päästä pois... tekisin mitä vain nyt, että saisin muutettua asian niin etten olisi aloittanut oksentamista ! tsemppiä !! <3

    VastaaPoista
  2. Komppaan kovasti Embbeä! Siitähän se piru lähteekin kun siinä tulee vain taitavammaksi ja taitavammaksi ja näin sitä onkin helpompaa harrastaa useammin ja useammin. Ja yhtäkkiä huomaa ettei osaa enää lopettaa. Sitä lopulta sitten puklailee ja ahmii kun on hyvä olo, huono olo, hämmentynyt olo, lopulta siitä tulee jo tapa & riippuvuus millä käsittelee miltei kaikkia tunteita. Tulee pöhötys, kalium-natrium tasot seilaa vaarallisesti, silmät verestää ja miettii vaan kaikkialla että: "Missä minä oksennan nämä pois?".

    Älä, älä lähde sille tielle :( Se tie on tuo. Sen jälkeen se haamuilee perässä vielä loppuelämän. Itsekin niin toivon etten koskaan olisi lähteny sille tielle. Olen tavallaan "parantunut" bulimiasta ja silti se vaan edelleenkin on paikalla, perse. Kun mulla ahmiminen jatkuu edelleenkin, siitäkin tuli tapa. Tietää että on olemassa helpotus mitä ei voi enää käyttää, se on julmaa :,(

    Anteeksi kilometripostaus, mutta toivon toivon toivon niin kovasti että et jatkaisi sillä tiellä. <3

    VastaaPoista
  3. Toisin kuin tekstistäni saattoi ymmärtää, tämä ei ole ensimmäinen kerta kun oksensin tahallani. Se ei ole koskaan juurtunut minuun pysyväksi tavaksi, vaan on pysynyt satunnaisena. Pahimmillaan taisi olla kolmisen viikkoa, kun oksensin muutamana päivänä viikossa. Tiedän, ettei tämä sinänsä vähennä tavan muodostumisen vaaraa, halusinpa vain huomauttaa. Taidan muokata tekstiä niin, ettei tämä vaikuta ensimmäiselle kerralle.

    Kiitos huolestanne, yritän olla ottamatta tavaksi. <3

    VastaaPoista

Pienikin kommentti on suuri ilo.