Pitäisi olla jo nukkumassa. Viime yönä sain liian vähän unta, ja tiedän ettei se auta tähän päähäni jumiutuneeseen melankoliaan. Mutta haluni valvoa ja istua sohvalla läppärin kanssa yömyöhään lisääntyy aina, kun oloni pahentuu. Yritän pitää keskittymiseni poissa itsestäni. En halua maata hereillä sängyssä pahan olon kanssa, joten valvon youtuben tai telkkarin pyöriessä taustalla kunnes melkein nukahdan sohvalle. Mieluummin nukahtaisinkin tähän, kesken jonkun ohjelman, niin ei tarvitsisi kokea sitä yksinäistä masennusta, joka sängyssä iskee ennen nukahtamista.
Ensi syksy ja opiskelut ahdistaa, pelkään etten osaa enkä jaksa tai selviä. Pelkään väsyväni liikaa, pelkään että syksy menee paetessa yksinäisyyteen murtumaan. Olen itkenyt vessoissa ihan tarpeeksi, en jaksa sitä enää. Nyt kuitenkin uskon, että sellainen ensi syksystä tulee. En muutenkaan jaksa uskoa minkäänlaiseen menestykseen tulevassa elämässäni. Masennusoireet on siis viimepäivinä lisääntyneet. En usko itseeni, en jaksaisi tehdä oikein mitään, olen ärtynyt. Kotimatkallani on eräs tie, jolla on laattoja. Jos olen hyvällä tai neutraalilla tuulella, askeleeni pituus on vähän yli yhden laatan - tänään se oli vähän alle yhden. Masentuneena askelpituuteni siis lyhenee.
Haluan satuttaa itseäni. Eilen löin itseäni erään korun ketjulla. Katselin kuinka iholle syntyi punaisia viivoja ja ärsyynnyin kun en saanut löytyä kovempaa: tätäkään en osaa! Aamulla olin pettynyt, kun jäljet olivat kadonneet. Niiden katsominen ja lyöntien tunteminen päästää minut hetkeksi pois itseinhosta ja epäonnistumisen tunteesta. Saan sitä mitä ansaitsen, kärsin ihan aiheesta.
Ruoka pyörii mielessä. Tekee mieli syödä, syödä, syödä. Haluan syödä terveellisesti. Haluan olla syömättä. Lopulta päädyn syömään päivällä hieman liian vähän, mutta terveellisesti, ja illalla mättämään paskaruokaa. En ole saanut itseäni syömään vähän kuin yhtenä päivänä, ja heti kroppa vaatii mättöjä. Miten mä viime keväänä onnistuin pysymään puolessatoistatonnissa päiviä ja viikkoja putkeen? Mihin mun itsekuri on hävinnyt? Miksi en jaksa nyt liikkua, kun viime keväänä jaksoin? Miksi kehitän tekosyitä?
Katselen syömishäiriöjuttuja netistä, toivon että jos tarpeeksi pitkään katson niitä, löydän itsekurin ja saan pudotettua ainakin viisi kiloa, takaisin viime vuoden alinpaan painoon. Liikkua pitäisi enemmän, että kropasta tulisi vähän kiinteämpi ja että olisi jotain onnistumisentunteita. Samaan aikaan haluan syödä kaikkea turhaa. Jäätelöä, kermavaahtoa, vaaleaa leipää, suklaata, karkkia, limua. Mitä vaan sokeria ja rasvaa sisältävää. Vielä mun varsinainen käyttäytyminen ei ole ollut sairasta tai huolestuttavaa, mutta ajatukset on taas sillä tasolla. Tai onhan ne ollu koko kevään, oon vaan pelkästään syönyt liikaa, enkä tehnyt mitään kuluttaakseni enemmän. Lihoin viisi-kuusi kiloa joulun ja loppukevään välillä.
En malta odottaa, että on seuraava päivä jona ei tarvitse aamupäivästä lähteä liikkeelle, koska silloin voin illalla syödä kuitukuution (laksatiivi) ja aamulla saada itseni tyhjemmäksi ja kevyemmäksi. Ei se mitään oikeaa laihtumista ole, mutta siitä tulee hyvä ja onnistunut olo. Vatsa tyhjänä ja nälkäisenä tunnen itseni onnistuneeksi. Vatsa täynnä ja ahmineena kropassa pyörii ihanaa oloa tuottavia hormoneja, vaikka mieli onkin syyllinen. Miten ihmeessä ruoka voi olla näin monimutkainen asia? Ja miten toiset voi syödä ajattelematta sitä sen enempää? Jokaiseen ruokaan liittyy tunne, jokainen kertoo mulle itsestäni jotakin.
Apulanta: Laululintu (otsikko)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Pienikin kommentti on suuri ilo.