torstai 30. toukokuuta 2013

Kiltteys on naamio

Suostun melkein mihin vaan, kun tarpeeksi kauniisti pyytää. Minut on helppo puhua ympäri. Haluan miellyttää, olla hyvä. Pelkään omien halujeni olevan typeriä. Vältän kaikkea vähänkään itsekästä. Olen liian kiltti.

Tekeydyn marttyyriksi, kun aina suostun toisten tahtoon. Olen pahempi kuin teoissaan itsekkäät. Olen heikko ja matelen itsesäälissä. Oikeasti ajattelen vain itseäni. Olen kiltti, koska haluan että minusta pidetään. Teen niin kuin minulle sanotaan, etten toimisi väärin, ettei minua voisi moittia.

Itsekkyyteni on muilta piilossa. Olen paha, en oikeasti yritä antaa toisille mitään, vaan kieroilemalla saada. Enkä edes saa mitään. Muut eivät tee minua onnelliseksi. Hyväksyntä ei kanna.

Illat eivät ole olleet kovin pahoja nyt, mutta aamupäivisin on rankkaa. Kun poistun kotoa, masennus rojahtaa päälleni koko painollaan. Aamukymmenen ja puolenpäivän väli on pahin. Alan epäillä, että sairastan toistuvaa masennusta, josta en parane. En parane, koska en osaa käsitellä masennusta, vaan jään siihen rypemään. Enkä edes halua oppia muuta. Minun täytyy vain elää tämän kanssa. Mutta kuinka paljon minun pitää masennusjaksona jaksaa? Saman verran kuin muutenkin, sillä en myönnä masennustani kenellekään. Kuka palkkaisi mielipuolen? Kuka jaksaisi tukea ihmistä, joka romahtaa vähän väliä?

En ole vahva, mutta haluan silti kantaa osani. En voi vaatia pienempää osaa, koska jonkun olisi kannetava se, mikä minulta jää. Siksi otan saman kuin kaikki muutkin, ja kannan vaikken jaksaisikaan. Jätän pois sitten sellaista, mistä olisi minulle iloa, muttei hyötyä muille. Kukaan ei huomaa sellaisten asioiden jäämistä matkasta. Paitsi minä. Haluaisin puolikkaan lastin ja ne iloiseksi tekevät asiat, jotka jätin pois. Mutta sitten pitäisi selittää jokaiselle kanssakulkijalle ja vastaantulijalle miksi kannan vähemmän. En näytä heikommalta, ei kukaan uskoisi. Tai sanoisivat vain, että kantamalla vahvistuu. Ei niin ole. Liika kantamus hajottaa ja rikkoo, ja lopulta ei jaksa edes sitä kevennettyä kuormaa. Lopulta minua pitää kantaa. Ja sitäkin saa selitellä.

Mielisairaus on laiskan tekosyy, niin ne ajattelevat.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Pienikin kommentti on suuri ilo.