Olen pitänyt tätä blogia aikaisemmin Vuodatuksen puolella, mutta sen ongelmien takia siirryin tänne bloggeriin. Ulkoasun muutan miellyttävämmäksi kun jaksan. Aiemmat tekstit ovat alunperin Vuodatuksen blogistani.
Moi, tormasin sun blogiisi eilen ja halusin kiittaa sua sun teksteista. Ma oon 23-vuotias nainen ja sairastanut masennusta ja syomishairiota viimeiset kymmenen vuotta, mutta nyt toipumaan pain. Mun mielesta kuvailet aivan loistavasti olotilojasi ja fiiliksiasi, ja ma olen saanut sun teksteistasi apua, ymmartanyt paremmin miksi kayttaydyn miten kayttaydyn. Taisit saada minusta vakilukijan.
Kiitos paljon kommentistasi. Välillä tuntuu että kirjoitan tätä blogia aivan turhaan, kun kukaan ei tunnu lukevan. Hienoa, että tämä oikeasti auttaa jotakuta muutakin kuin itseäni. Kommenttien saaminen näin vaikeita asioita käsitteleviin teksteihin on harvinaista, tiedän itsekin miten vaikeaa on yrittää sanoa toiselle jotain - tuntuu että pitäisi osata samalla auttaa. Olen siis iloinen, että joku uskaltaa kommentoida. Kiitos!
Mut mä oivalsin jotain uutta nimenomaan sun teksteistä. Kirjoitit jossain täällä (en muista tarkkaa sanamuotoa, mutta ajatuksen), että nimenomaan et halua neuvoja, koska silloin tulee sellainen tunne, että niitä pitäisi osata noudattaa, ja kun siihen ei kykene, tuntuu epäonnistuneelta. Ja kyllähän me nyt hitto tiedetään itsekin mitä meidän pitäisi tehdä, mutta se ei vain onnistu. Mä oon opiskellu ajallisesti varmaan parin yliopistotutkinnon verran kaikkea ravitsemustieteestä psykologiaan laihtumisen ja/tai parantumisen toivossa, mut tää on kiinni jostain ihan muusta...
Neuvojen sijaan sanoit haluavasi, että saisit olla just niin tuskainen kuin haluat, ja että joku muu kestää sen tuskan sun puolesta. Täähän tarkoittaa käytännössä sitä, että saat itkeä, raivota, vammailla ynnä muuta niin paljon kuin haluat, ja joku on vain siinä vieressä eikä lähde pois. Ei tarvitse sanoa mitään, riittää kun kuuntelee ja ehkä halaa.
Mut ei oo kyllä mikään ihme, et meillä on tällainen käsitys, koska joka puolelta toitotetaan että sun pitää osata sitä sun vitun tätä jotta olet kelvollinen yhteiskunnan jäsen, muuten ei ole ihmisarvoa ollenkaan. Hiljalleen sitä käsitystä murtaen <3
On kyllä ikuisuusprojektina oppia kelpaamaan itselleen vähemmällä. Ja oppia puhumaan muille, koska tiedän että on ihmisiä, jotka ei jätä vaikken paranisi tai osaisi selittää kunnolla mikä mulla on. En vaan osaa antaa niille mahdollisuutta, koska olen myös pettynyt monta kertaa.
Olen pikkuhiljaa alkanut ymmärtää kuinka paljon lepoa ja rauhaa tarvitsen voidakseni hyvin. Se on paljon enemmän kuin mitä yhteiskunta antaa ymmärtää, että saisi pitää. Kaiken pitäisi olla suorittamista, vapaa-ajankin. Luulisin että voisin parhaiten luostarityyppisessä ympäristössä - samat rutiinit joka päivä, rauhallinen tahti, ei jatkuvaa suorittamista vaan myös hiljaisuutta. Jos ei olis miestä, harkitsisin vakavasti jotain tollasta. Nyt mun täytyy vaan yrittää löytää samantyyppinen arki tässä yhteiskunnassa, eikä se ole helppoa, varsinkaan kun samalla tuntee olevansa huono ihminen, kun tarvitsee niin paljon aikaa itselleen.
Ja jos en tuossa onnistu itseni suhteen, niin toivon voivani olla itse joskus sellainen ihminen, että en välitä liikoja suorituspaineita ja osaisin olla tukena. Ainakin jos joskus saan lapsia.
Moi, tormasin sun blogiisi eilen ja halusin kiittaa sua sun teksteista. Ma oon 23-vuotias nainen ja sairastanut masennusta ja syomishairiota viimeiset kymmenen vuotta, mutta nyt toipumaan pain. Mun mielesta kuvailet aivan loistavasti olotilojasi ja fiiliksiasi, ja ma olen saanut sun teksteistasi apua, ymmartanyt paremmin miksi kayttaydyn miten kayttaydyn. Taisit saada minusta vakilukijan.
VastaaPoistaEt ole yksin <3
Kiitos paljon kommentistasi. Välillä tuntuu että kirjoitan tätä blogia aivan turhaan, kun kukaan ei tunnu lukevan. Hienoa, että tämä oikeasti auttaa jotakuta muutakin kuin itseäni. Kommenttien saaminen näin vaikeita asioita käsitteleviin teksteihin on harvinaista, tiedän itsekin miten vaikeaa on yrittää sanoa toiselle jotain - tuntuu että pitäisi osata samalla auttaa. Olen siis iloinen, että joku uskaltaa kommentoida. Kiitos!
PoistaHeh, tiedän mitä tarkoitat.
PoistaMut mä oivalsin jotain uutta nimenomaan sun teksteistä. Kirjoitit jossain täällä (en muista tarkkaa sanamuotoa, mutta ajatuksen), että nimenomaan et halua neuvoja, koska silloin tulee sellainen tunne, että niitä pitäisi osata noudattaa, ja kun siihen ei kykene, tuntuu epäonnistuneelta. Ja kyllähän me nyt hitto tiedetään itsekin mitä meidän pitäisi tehdä, mutta se ei vain onnistu. Mä oon opiskellu ajallisesti varmaan parin yliopistotutkinnon verran kaikkea ravitsemustieteestä psykologiaan laihtumisen ja/tai parantumisen toivossa, mut tää on kiinni jostain ihan muusta...
Neuvojen sijaan sanoit haluavasi, että saisit olla just niin tuskainen kuin haluat, ja että joku muu kestää sen tuskan sun puolesta. Täähän tarkoittaa käytännössä sitä, että saat itkeä, raivota, vammailla ynnä muuta niin paljon kuin haluat, ja joku on vain siinä vieressä eikä lähde pois. Ei tarvitse sanoa mitään, riittää kun kuuntelee ja ehkä halaa.
Mut ei oo kyllä mikään ihme, et meillä on tällainen käsitys, koska joka puolelta toitotetaan että sun pitää osata sitä sun vitun tätä jotta olet kelvollinen yhteiskunnan jäsen, muuten ei ole ihmisarvoa ollenkaan. Hiljalleen sitä käsitystä murtaen <3
On kyllä ikuisuusprojektina oppia kelpaamaan itselleen vähemmällä. Ja oppia puhumaan muille, koska tiedän että on ihmisiä, jotka ei jätä vaikken paranisi tai osaisi selittää kunnolla mikä mulla on. En vaan osaa antaa niille mahdollisuutta, koska olen myös pettynyt monta kertaa.
PoistaOlen pikkuhiljaa alkanut ymmärtää kuinka paljon lepoa ja rauhaa tarvitsen voidakseni hyvin. Se on paljon enemmän kuin mitä yhteiskunta antaa ymmärtää, että saisi pitää. Kaiken pitäisi olla suorittamista, vapaa-ajankin. Luulisin että voisin parhaiten luostarityyppisessä ympäristössä - samat rutiinit joka päivä, rauhallinen tahti, ei jatkuvaa suorittamista vaan myös hiljaisuutta. Jos ei olis miestä, harkitsisin vakavasti jotain tollasta. Nyt mun täytyy vaan yrittää löytää samantyyppinen arki tässä yhteiskunnassa, eikä se ole helppoa, varsinkaan kun samalla tuntee olevansa huono ihminen, kun tarvitsee niin paljon aikaa itselleen.
Ja jos en tuossa onnistu itseni suhteen, niin toivon voivani olla itse joskus sellainen ihminen, että en välitä liikoja suorituspaineita ja osaisin olla tukena. Ainakin jos joskus saan lapsia.