Ulkopuolisuus

Nukkumaan pitäis mennä, aikanen herätys, mutta kirjotan kuitenki vähän. Viimeisestä on puoltoista viikkoa, mitähän tässä välissä ois tapahtunu. On ollut hyvää, on ollut huonoa. Hyvät on olleet aika pieniä hetkiä, enimmäkseen masennus on vienyt terän kaikelta mukavalta. Nyt viimeiset pari päivää on olleet masennuksen osalta vähän paremmat, mutta sitten onkin ahdistanut. Missähän viipyy kokonaan hyvä päivä?

Ruokajutskat on mennyt tavallaan ihan okei, tai siis en ole syönyt liikaa. Alle tarpeen syön koko ajan, kuitenkin päälle 1200 kaloria melkein aina. Viimesen 30 päivän aikana kerran on menny yli kahden tonnin ja kolme kertaa yli 1800, pari kertaa jääny alle 1200. Siinä 1500 kalorin paikkeilla taitaa keskiarvo pyöriä. Eikä noissa ole huomioitu urheilua, liikkunu oon keskimäärin joka toinen päivä. Osa liikunnasta on ollu ihan oikeeta, vaikka lenkkelyä, osa ihan vaan pyöräilyä. (Mun pyöräily ei oo kovin rankkaa urheilua.) Eli kai tällä pitäis laihtua. Ja on multa pari kiloa lähtenyt, tosin en vieläkään ole siinä mitä olin alimmillani ennen lomaa, joten niitä kiloja tässä otetaan edelleen takasin.

Masennus on roikkunu mukana satunnaisesti. Se on vaan semmonen paino harteilla, mikään ei oikein huvita. Välillä tuntuu, että silloin kun se kerrankin hyppää harteilta alas, se tekee sen vaan lyödäkseen nyrkillä palleaan. Tai jää roikkumaan jalkaan, kauhean seurankipeä kuitenkin. Joskus se sentään vaihtuu ahdistukseen, en osaa sanoa kumpaa sietäis paremmin. Masentuneena ahdistus tuntuu paremmalta ja päinvastoin. Masennus saa käpertymään sänkyyn, ahdistus kävelemään ympyrää.

Maanantaina kävi pieni paniikin tapainen. Piti tavata itselle ihan uusi ihminen ja vielä puhua aika isosta asiasta sen kanssa. Kotona aamulla sitten stressasin tätä, meinasin itkeä pariin kertaa, meinasin hyperventiloida, kurkkua kuristi ja rintaa pisti. Perus paniikki. Ja fiksu tapa hoitaa se on viillellä. Eiku.. En mä tehny ku ihan pieniä. Pitää pysyä piilossa. Jos ei ois ketään huomaamassa, tekisin enemmän. Vuosi noista kuitenkin verta vähän. Hitto kuin mulla on ikävä tuota. Haluaisin voida viillellä oikeasti, eikä vain mitään pientä. Tai siis en mä syviä oo koskaan tehny, mutta edes pidempiä.

Jollain sairaalla tavalla oon kateellinen ihmisille, joiden arpien syystä ei voi erehtyä (ja taas, syvyydellä ei ole väliä, vaan sillä, että niitä on sen verran että ne havaitsee). Mun arvista suurin osa ei näy muille, eikä ne vaatteiden piilottamatkaan juuri näy. En mä kai haluiskaan, että ne näkyy muille, mutta toisten näkyvät jäljet tekee mun säälittävästä viiltelystä ihan turhaa. En mä voi kovin pahasti kärsiä, jos jaksan välittää muiden mielipiteistä niin paljon, etten viiltele siten että voisin jäädä kiinni. Mun vanhoja arpia ei kukaan huomaa. Ei kukaan näe millainen tausta mulla on. Toisista näkee, ja silloin tuntuu ikävältä, ettei ne tiedä mun olevan samanlainen. Kai tääkin on vaan halua kuulua johonkin. Ja kun mitään positiivista viiteryhmää ei tunnu löytyvän, niin kaikki muukin kelpaa.

Mä haluan sopia johonkin muottiin, haluan jonkin määritelmän itselleni. Haluan nähdä itseni kokonaisena. Mä en vaan sovi, en mihinkään diagnoosiin, en mihinkään opiskelijaporukkaan, en mihinkään harrastukseen, en perheeseen, en alakulttuuriin, en yhtään mihinkään. Mikään yksittäinen ja helppo asia ei kuvaa mua täydellisesti. Ei tietenkään, ei ketään kuvaa mikään yksinkertainen juttu. Mutta haluaisin. Ehkä mä vaan näen liikaa osia. Asioiden luokittelu on vaikeaa. Haluaisin sopia johonkin määritelmään, johonkin laatikkoon. Mutta aina tuntuu, että laatikkoon päästäkseni musta puuttuu jokin pieni asia.

Ja koska mä tykkään vertauksista ja visuaalisista mielikuvista, niin tässä taas vaihteeksi yksi: Jos ihmiset olis palloja, niin musta tuntuis siltä, että haluan laittaa kaikki laatikoihin, joissa on määritelty joitain ominaisuuksia. Esimerkiksi pienet punaiset pallot, muhkuraiset vihreät pallot, isot pallot, ja niin edelleen. Ongelma on vain se, etten löydä sopivaa laatikkoa itselleni. Jos olenkin vaikka pieni ja keltainen, ja sellainen laatikko on, koen kuitenkin myös että muhkuraisuus on tärkeä ominaisuus nimenomaan mulle, ja koska ”pienet keltaiset pallot” –laatikko ei kerro tätä ominaisuutta, en halua sinne. Tai sitten on ”pienet keltaiset täplikkäät pallot” –laatikko, mutta minä en ole täplikäs. Ei ole tarpeeksi osuvaa laatikkoa, koska jos olisi sellainen, johon minä sopisin täydellisesti, ei se kuvaisi enää mitään muuta kuin minua. Ihan turha luokittelu siis, ja aika yksinäistä. Minä päädyn siis siihen miljoonalaatikkoon, johon menevät ne kaikki, jotka eivät sovi täsmällisiin kuvauksiin.

Ja tajuahan mä, että noin käy kaikille, kaikki on loppujen lopuksi erilaisia, kun mennään tarpeeksi pitkälle ominaisuuksissa. Miksi tää vaan musta tuntuu niin hiton yksinäiseltä? Miksi mun on pitänyt tajuta niin nuorena, että loppujen lopuksi me ollaan yksin, kaikki on ihan yhtä pihalla ja yksin. Musta tuntuu, että elän sokkopelin sokkona, ja kaikki muut näkee, mutta kai meillä kaikilla on se side silmillä, eikä kukaan vaan kehtaa sanoa ääneen, ettei näe, kun luulee kaikkien muiden näkevän.

Menipäs taas mielenkiintoiseksi. Mun piti puhua ahdistuksesta, mutta sitten tämä vähän lipsahti, kun aloin puhua viiltelystä. Piti kuitenkin mainita, että on mulla vähän parempikin tapa hallita ahdistusta: teen listoja. Listoja seuraavan päivän aikataulusta, siitä mitä pitää olla mukana, mitä pitää tällä viikolla hoitaa, ja niin edelleen. Pelkään unohtavani jotain, joten kirjoitan listoja. Ja kirjoitan niitä uudestaan: yleensä teen luonnoksen, ja sitten teen siitä vielä paremman version. Jos kirjoitan aikataulua seuraavalle päivälle, ja jostain rivistä tulee liian ahdas, teen luultavasti kokonaan uuden lista. Perfektionisti? Ehkä vähän.

Mutta nyt nukkumaan, koska huomisen aikataulussa lukee: ”7:00 HERÄTYS”