Paniikkikohtaus

Ei oo menny taas asiat ihan putkeen. (Ja nyt tulee materiaalia, joka voi aiheuttaa halua viillellä, jos sellaiseen on taipumusta. Tosin ei tää varotus varmaan mitään auta, itse ainakin katson joka ikisen Youtube-videon, jonka otsikossa mainitaan ”triggering”.) Sunnuntaina tosiaan ”viiltelin”. Joo, oli mulla veitsi kädessä ja sen terä iholla, mutta en mä saanut aikaiseksi muuta kuin pari naarmua, joiden pahin ominaisuus on se, että ne on nyt tulehtuneet. Ei kunnolla verta, ei mitään. Oli mulla saksetkin. Ihan uusia välineitä mulle, jos sillä on mitään väliä. Askarteluveitset ja shaverin terät on ollu niitä mitä yleensä oon käyttäny. Ne on pitäny kaivaa jostain, shaverin hajottaminen vaatii jopa vähän vaivaa. Tällä kertaa vaan istuin vessassa, nappasin kynsisakset käteen ja aloin leikellä. Ei siis edelleenkään pahasti, koska oon nössö. Seuraavaksi keittiössä otin veitsen ja aloin naarmuttaa samaa kohtaa lisää. Myöhemmin raavin vielä kynsillä. Välineenä siis se, mikä lähellä sattui olemaan. Etsin vaan pakokeinoa, helpotusta, mitä tahansa muuta kuin ahdistusta ja paniikkia.

Oon kokeillu vähän kaikkea tähän ahdistukseen, hyviä ja huonoja keinoja. Hyviä: (määrätyt) lääkkeet, terapia, piirtäminen, kirjoittaminen, puhuminen. Mutta ei noi kai riitä, kun pitää muutakin tehdä. Lääkkeitä ei enää ole mulla, eikä ne tainnu koskaan tätä kokonaan viedä pois (ja lopettaminen oli aika karseeta, paniikkioireita, pahoinvointia ja muuta ihanaa). Terapia on auttanu siinä mielessä, että erotan mistä paniikki ja ahdistus tulee, tiedän mitkä asiat on tähän johtanu ja sillai. Ja tietysti siinä hetkessä on kiva, kun on toinen kuuntelemassa. Mutta ei se akuuttiin paniikki/ahdistuskohtaukseen auta, ellei kohtaus satu tulemaan terapiassa tai just sitä ennen. Piirtäminen ja kirjoittaminen ei onnistu joka tilanteessa, ja kaikkein pahimman olon hetkellä en edes pystyisi kumpaankaan. Puhuminen ja kavereille soittaminen tai tekstaaminen vois auttaa, mutta kun on paska olo, tunnen olevani niin alhainen ja huono ihminen, etten ansaitse sellaista. En ole varmaan vuosiin nähnyt kavereitani omasta aloitteestani, en mä voi soittaa niille vain tarvitessani apua, jos en muuten ole yhteydessä.

Huonoja keinoja: Viiltely, palovammojen tuottaminen, syömisjutut, lääkkeet, pilven poltto, käsienvarsien hakkaaminen johonkin mustelmien tuottamiseksi, hiusten repiminen, ihon raapiminen, poskien sisäpintojen pureminen, alkoholi, tupakka. Kropan suora fyysinen vahingoittaminen on paras helpotus akuuttiin ahdistukseen mulla. En ole löytänyt parempaa. Se ei tietenkään auta pitkään, mutta mulla ei ole muutakaan. Tunne pääsee niin pahaksi, etten pysty keskittymään mihinkään itseni rauhoittamiseksi. Yritän sanoa, ”kaikki on hyvin”, mutta se ei toimi. Yritän hengittää, mutta ahdistus tulee aaltoina. Se häipyy vasta, kun on liian väsynyt tuntemaan sitä, tai kun ahdistavasta tilanteesta on kulunut tarpeeksi aikaa. Saan keskittymisen siirrettyä pois ahdistuksesta satuttamalla itseäni.

Noi muut jutut on sitten kroonisempaa, vähemmän päällekäyvään ahdistukseen. Sellaiseen taustalla pyörivään epämääräiseen oloon, josta pahimpina hetkinä tulee sitten noita paniikkikohtauksia ja muita. Noi muut on yritystä pitää paniikki poissa. Täytyy tosin sanoa, että pilven polttoa ja lääkkeiden väärinkäyttöä en ole tehnyt kuin ihan pari kertaa, joten ei mulla päihdeongelmaa ole. Alkoholikin on aika harvinainen tapa mulla, ja tupakasta olen päässyt käytännössä eroon. On kuitenkin pitänyt kokeilla. Pilven poltto loppui pelottaviin sivuvaikutuksiin (sydän tuntui hakkaavan kuulemani musiikin tahdissa ynnä muuta mukavaa), lääkkeitä olen ottanut lähinnä nähdäkseni tapahtuuko mitään. Kerran söin kolme-neljä tuhatta milligrammaa jotain särkylääkettä, buranaa tai panadolia, koska olin kuullut että joillekin tulee siitä sekava olo. Ei tuntunut missään. Alkoholia juon tosiaan aika harvoin, ja sosiaalinen juominen on eri kuin ahdistukseen juominen. Ahdistukseen juon yleensä kirkkaita viinoja, koska niitä saa suhteessa nopeammin alas ja humala tulee nopeammin. Näitä ahdistusjuomisia on kuitenkin harvemmin kuin kerran kahdessa kuussa, enkä koskaan juo ihan hirveästi, pari kolme shottia riittää (mulla on huono viinapää). Tupakkaa poltin sosiaalisesti ja ahdistavina hetkinä. Perus riippuvuus, ja kyllä mulla vieläkin herää tupakanhimo kun oikein ahdistaa. Joskus saatan rankan terapiakerran jälkeen käydä ostamassa tupakkaa, polttaa yhden ja antaa sitten myöhemmin loput röökit jollekin tutulle, joka polttaa.

Syöminen on mulla näistä epäsuorasti vahingoittavista yleisin. Herkut parantaa oloa, nopeat hiilihydraatit ja rasva tuo turvallisen olon. Mun kehonkuva on ollu kai aika pitkään vääristynyt, nyt se ehkä on suht kohallaan, ainakin hyvinä hetkinä. Kuitenkin oon saanut kuulla niin paljon huomauttelua siitä, että syömistä pitäis vahtia ettei liho ja muuta vastaavaa, että mä koen aina syyllisyyttä syödessäni jotain herkkuja. Opettelin kolmisen vuotta sitten oksentamaan. Sormet kurkkuun ja paska ruoka ulos. Tai niin ainakin halusin, en mä koskaan saanut paljoa oksennettua. Vesi tosin tuli hyvin ylös, sillä alun perin opettelin. En enää uskalla oksentaa. Ainakin uskon etten uskalla, voi olla että joku päivä ahdistus syödystä ruuasta on liian paha. Tiedän kuitenkin liikaa siitä, mitä oksentaminen voi tehdä. Tiedän, että siihen voi kuolla. Ei pidä ottaa sitä enää tavaksi. Siksi en syökään täysiä kaloreita, jos ei ole pakko. Laihdutan, koska siten saan jotain aikaiseksi. Onnistun. Syön tarpeeksi ettei iske halu ahmia. Tai muistutan itseäni kaloreista, ja siitä kuinka epäonnistun, jos syön liikaa. Mä olen pääasiassa onnistunut tässä viimeiset reilu viisi viikkoa. Paino on pudonnut kolme ja puoli kiloa, eli puoli kiloa viikossa. Siis ihan suositeltua vauhtia, jos on tarve laihduttaa. Mulla vaan ei ole, ainakaan fyysistä tarvetta.

Tän ei kuitenkaan pitäny olla mun pääasia tässä kirjoituksessa, mutta mä joskus eksyn sivuraiteille. Mun oli tarkoitus kertoa eilisestä.

Heräsin aamulla, vähän jännitti päivän esitys. Sosiaalinen toiminta oli vähän tavallista kankeampaa kaupan kassojen ynnä muiden kanssa. Koetin katsoa esitystäni läpi, mutta aivot ei oikein pelannu, koska alkoi jännittää enemmän. Yritin miettiä mitä missäkin kohtaa sanoisin, mutta ajatus jäätyi vähän väliä. Ennen esitystä istuin luokan ulkopuolella. Paniikki kävi aaltoina. Yritin hengittää tasaisesti, yritin ajatella, että selviän. Paniikki tuli välillä, vihlaisi vatsassa, pysäytti hengityksen tai teki siitä hyvin pinnallisen. En tärissyt, mutta tunsin ettei se ole kaukana. Yritin vaan hengittää, yritin ajatella että kaikki on hyvin.

Kurssin vetäjä tuli, mentiin luokkaan. Aloin täristä. Kun mun piti aloittaa, en pystynyt puhumaan. Paniikki vaan kasvoi, koska mua lisäksi hävetti. Päässä ei liikkunut mitään, paitsi ehkä ”Pakoon!”, mutta en voinut mennä mihinkään. Katsoin papereitani, en ymmärtänyt sanaakaan. Näin tekstin, mutta pää ei vaan ottanu sitä vastaan. En tuntenu muiden katsetta tai mitään sellasta. En edes ollut paikalla. Tunsin vaan paniikin ja tyhjyyden. Itketti. Kurssin vetäjä yritti auttaa alkuun, oikein mukavasti vielä, ei sen paremmin ois voinu suhtautua. Silti en saanut sanottua kuin pari lausetta. Muutaman sain vielä ulos tunnin aikana, mutta enimmäkseen istuin ja katsoin eteeni, en ketään muuta, koska en halunnut nähdä muiden ilmeitä. Tunnin ajan jännitin jalkojani niin, että pelkäsin (ja toivoin) pyörtyväni kun veri ei pääsis jaloista aivoihin. En kuitenkaan pystynyt rentouttamaan jalkoja kuin ihan pieniksi hetkiksi. Raavin vanhoja haavoja auki ja purin poskeani niin että maistoin veren.

Tunti kesti ikuisuuden, mutta loppui kuitenkin. En noussut ylös ennen kuin suurin osa muista oli ulkona, hävetti. Kurssin vetäjä sanoi jotain, että en ehkä tiennyt kuinka pitää valmistautua, mutta ei se mitään. Sain sanottua, ettei ollut siitä kiinni, että sain paniikkikohtauksen, ja että se johtui niistä muista ihmisistä. En ole ihan varma oliko tuo totta. Olisin voinut valmistautua paremmin, tavallaan. Ahdistuneisuus kyllä esti sen tehokkaasti, joten en ehkä olisi oikeasti pystynyt parempaan. Pelkään lietsoneeni tuon paniikin tahallani, ettei mun tarttis puhua. Pelkään tehneeni sitä koko tuon esityksen suunnittelun ajan, pelkään avittaneeni ahdistusta että mulla ois tekosyy laiskotella.

Tärinä alkoi jo kun nousin ylös paikaltani, enkä oikein ymmärtänyt kaikkea mitä kurssin vetäjä sanoi. Olin itkun partaalla, halusin vaan kadota. Lopulta pääsin vessaan, romahdin lattialle ja itkin. Onneksi se oli hiljainen vessa, ei käynyt kuin pari muuta siellä sen puolen tunnin aika kun kokoilin itseäni ja näpyttelin mailia terapeutille (älypuhelin, se kyllä pelastaa asioita). Oisin mä voinu oottaa seuraavaa terapiakertaa, mutta tiesin että ton kertominen ääneen vois olla liian vaikeaa. Lisäksi halusin puhua jollekin, heti. Halusin jonkun, halusin vaan syliin ja lohdutusta. Ei noita tietenkään heti millään maililla saa, mutta mulla ei ollut muutakaan.

Loppuilta meni palautuessa, olin fyysisesti aivan puhki. Yritin tehdä vielä jotain liikuntaa, mutta kroppa kieltäytyi jaksamasta. Olin hirveän vihainen itselleni, tunsin olevani maailman surkein ja huonoin ihminen. Tänään olen pitänyt mieleni erossa jäljellä olevista koulujutuista. Mun ahdistus niiden suhteen on vaan pahempi, jos päästän sen tulemaan. En tiedä miten saan enää mitään tehtyä. Onneks kämppä kaipaa siivoamista, joten voin hyvin tehdä sitä huomenna. Ylihuomisesta en tiedä, enkä perjantaista. Mun pitää päästä saada jossain vaiheessa itteni opiskelemaan. Se tuntuu nyt vaan liian ylivoimaiselta.

En ole aikaisemmin saanut paniikkikohtausta niin, että se olisi ollut noin julkinen. Mun paniikkikohtaukset ei välttämättä näy ulospäin. Mä en hyperventiloi, enkä muutenkaan ole näkyvästi hysteerinen. Sydän kyllä hakkaa ja kädet hikoaa enkä pysty juuri puhumaan, mutta noi ei yleensä näy muille. Nyt mun piti puhua, joten muut näki. En tiedä osasko ne kuitenkan tulkita oikein. Ei toi ollu pelkkä jäätyminen, niistä yleensä pääsee yli, mä en saanu itteäni kasattua. Toisaalta toi oli helpottavaakin. En kuollut, vaikka sainkin ”näkyvän” paniikkikohtauksen. Olen pelännyt sellaisen tulemista pitkään. Kukaan ei ainakaan nauranut, mutta en tiedä miten muut muuten reagoi, kun en niitä kattonu.

Yks mun pahimmista peloista on nyt tapahtunut. Se oli ihan hirveää, ja jos voisin mennä takaisin ja jotenkin estää sen, niin menisin. Oon kuitenki edelleen tässä. Pääsin pois, selvisin, vaikkakaan en kunnialla. Ens viikolla hävettää varmasti, mutta en jätä menemättä. Silti, olen huomannut että on ihmisiä, jotka ei vaan voi ymmärtää miten toisia voi ahdistaa näin paljon. Tai miten isohkon kirjallisen työn tekeminen voi olla ihan hirveän työlästä muutenkin kuin sen kirjoittamisen osalta. Elämä, jossa suuri osa energiasta menee ahdistuksen hallintaan, on aika ikävää ja raskasta. Varsinkin kun ne hallintayritykset ei aina toimi.

Kunpa osaisin vaan olla ja jättää murehtimisen. ”Älä stressaa.” Tämä ei ole valinta. Musta tuntuu ettei mulla ole ollenkaan valintoja.